Syy miksi viimeisestä tekstistäni on kulunut aikaa, on ollut se, että minulla ei ole ollut mitään sanottavaa. Jotain ideoita on pyörinyt mielessäni, mutta ei mitään niin selkeää kokonaisuutta, ei mitään niin merkittävää, että olisin kokenut sen kirjoittamisen arvoiseksi.
Hämmennyksen jälkeen jouduin hyväksymään senkin mahdollisuuden, että blogini on saattanut tulla tiensä päähän. Tai ehkä olen siirtymässä uudentyyppisiin aiheisiin. Nyt kuitenkin taitaa olla tauon paikka. Katsotaan. Elämä on yllätyksellistä.
Hyvin vapauttavaa!
Kaikki mitä olen kokenut (tähän mennessä) sanomisen arvoiseksi löytyy edellisistä teksteistäni. Ja kurssieni sisällöstä, joissa tiedot laitetaan saman tien käytäntöön. Parinkymmenen vuoden aikana kerätystä massiivisesta tietomäärästä koskien mielen toimintaa on jäänyt jäljelle se minkä olen kokenut olevan hyvän peruselämän kannalta oleellista (oman koulutukseni puitteissa). Mahdollisen ”jatkokurssin” tähän pakettiin haen kesällä osallistumalla John C.Parkinin ja hänen vaimonsa Gaian F**k it retriittiin. Olemme olleet jo sähköpostitse yhteydessä ja he vaikuttavat mitä rennoimmilta ja sydämellisimmiltä ihmisiltä. Tätä matkaa todella odotan.
Ja nyt sitten tulikin kirjoitettavaa. Hauskaa. Tehdään nyt vaikka eräänlainen yhteenveto tähänastisesta.
Mietin, että ihmismielen temppuilut eivät suurimmassa osassa tapauksia ole niin monimutkaisia ja hankalia kuin saatamme kuvitella. Vain meidän suhtautumisemme näihin ontuu. Lopulta elämä on hyvin yksinkertaista. Me teemme siitä mielemme harhoihin uskoen vaikeaa. Yleensä siksi, että emme ymmärrä miten harhat syntyvät, miten ne oikaistaan tai miten niihin kannattaa suhtautua. Tai emme kuuntele sisimpämme ja kehomme ääntä, joka on aina selkeä ja kirkas ja vie perille sinne minne pitääkin. Tai tappelemme hyödytöntä taistelua asioita vastaan, joille me emme voi mitään.
Vaikeudet voivat syntyä myös siitä, että me tiedämme miten meidän pitäisi kulloinkin toimia, mutta syystä tai toisesta yritämme kieltää todellisuuden ja vastustaa totuutta. Totuus ei kuitenkaan lakkaa olemasta totuus, vaikka kuinka sen kieltäisimme. Tai saisimme kieltämisestä johtuvalle ahdistukselle tai häiriötilalle jonkun vakuuttavalta kuulostavan diagnoosin, jota voisimme käydä pohtimassa vuosia erilaisilla ammattiauttajilla ja valmentajilla. Jossain kohtaa olisi herättävä ja laitettava prosessille piste. Kerroin jonkin aikaa sitten omasta "pisteestäni" tekstissä, joka löytyy tästä.
Olen ollut mukana terapian maailmassa pitkän aikaa ja siellä tapahtuu paljon paranemista. Mutta huomioni on se, että paraneminen saattaa muodostua riippuvuudeksi… Me muutumme pakkomielteiseksi niitä traumoja kohtaan mitä me emme ole vielä käsitelleet, me alamme olla pakkomielteisiä niitä särkyjä ja kipuja ja epämukavuuksia kohtaan, joita me vieläkin tunnemme… Ja matkasta paranemiseen, eheyteen, tulee ikuinen… Katsos, maailma vastaa mihin tahansa haluun mitä meillä on. Jos meillä on halu lähteä paranemisen matkalle, maailma tulee tarjoamaan meille loputtomia tapoja pitää meidät tällä matkalla…
Jos et huomioi kipua, se ei katoa minnekään. Jos yrität parantaa kivun, sitä tulee aina lisää. Koska kipu on osa elämää.
Elämä on sekä kipua että mielihyvää.
John C.Parkin
Elämän taitekohdissa ja kriisien iskiessä saattaa olla tärkeää, että saa ohjausta ja tukea joltain sopivalta taholta. Kunhan tämä taho on sellainen, että se tekee itsestään mahdollisimman nopeasti tarpeettoman ja matka voi taas jatkua kevyin askelin, omien jalkojen varassa.
Yksi ongelmaksi koettu alue monien elämässä vaikuttaa olevan ihmissuhteet. Tarkemmin vielä kommunikointi tietynlaisten, usein tavalla tai toisella hankalien, ihmisten kanssa. Tämä on ollut iso haaste itsellekin. Kunnes pysähdyin uudelleen seuraavan totuuden äärelle:
Pelon ydin on se, että suurin osa ihmisistä tiedostaa intuitiivisesti, että jos he olisivat totuudellisia ja täydellisen vilpittömiä ja rehellisiä, he eivät voisi kontrolloida enää ketään.
Me emme voi kontrolloida toista henkilöä, jolle me olemme olleet rehellisiä. Me voimme kontrolloida toisia vain silloin kun me kerromme puolitotuuksia, jos me häivytämme sitä mikä on totta. Kun me kerromme täyden totuuden sisimpämme tulee näkyväksi.
Monet suojelevat itseään. He pitävät monia asioita sisällään. He eivät elä rehellistä, totuudellista elämää, koska jos he tekisivät näin, heillä ei olisi kontrollia. Tietysti, heillä ei ole kontrollia nytkään, mutta heillä ei olisi edes illuusiota kontrollista.
Adyashanti
Kommunikointi on vaikeaa ja raskasta ainoastaan silloin kun siinä on mukana psykologiset pelit, manipulaatioyritykset ja ääneen lausumaton pelko. Rehellinen ja aito kommunikaatio sen sijaan tuntuu aina luonnolliselta ja vapauttavalta.
Mikäli toinen henkilö syyllistää, yrittää nakertaa itsetuntoa, piikittelee, muka vitsailee, loukkaa, haluaa saada sinut tekemään asioita puolestaan tai pyrkii käyttämään hyväksi, niin tämän lopettamiseen on tehokas lääke: tee pelistä näkyvää. Kerro, että näet mitä hän yrittää ja pyydä häntä sanomaan asiansa suoraan tai vaikenemaan.
Ennen kuin määrittelet, että sinulla olisi huono itsetunto tai masennus, niin tarkista, että et satu vain olemaan kusipäiden ympäröimä.
Steven Winterburn
Tällaisia mietteitä tällä erää. Nauttikaa keväästä ja elämästä!
Rakkaudella Angelika
Lähteet:
Adyashanti: The End of Your World. Sivu: 65.
John C.Parkin: Fuck it. Sivut 119-121.
tiistai 16. huhtikuuta 2013
lauantai 30. maaliskuuta 2013
Ajatellaan uusiksi?
Oletko koskaan ollut tilanteessa, jossa et ole uskaltanut kysyä jotain kysymystä, koska olet ajatellut, että saattaisit nolata itsesi sinua enemmän ko. aiheesta tietävän silmissä?
Onko jonkun asiantuntijan lausunto vaikuttanut joskus siltä, että hän saattaa puhua puuta heinää, mutta et ole kuitenkaan tuonut tätä esiin, koska olet tuntenut epävarmuutta siitä käsititkö sisällön oikein?
Oletko joskus mennyt hämillesi kun joku on puhunut hienoilla käsitteillä ja sivistyssanoilla niin, että et ole ymmärtänyt mitä hän sanoo, mutta et ole kehdannut tunnustaa tätä?
Oletko koskaan ajatellut olevasi liian tyhmä ottaaksesi kantaa esimerkiksi johonkin taloudelliseen tai yhteiskunnalliseen epäkohtaan?
Oletko joskus luokitellut jonkun henkilön sanoman luotettavaksi vain hänen tittelinsä perusteella?
Jos vastauksesi ovat kielteisiä, niin onneksi olkoon. Omat vastaukseni ovat myönteisiä – tai olivat siihen asti, kun aloin oppia miten kielen ja käsitteiden varassa rakennetaan omaa ja toisten todellisuuskäsitystä. Usein ”paljaalle silmälle” näkymättömästi, mutta alitajunnalle sitäkin voimakkaammin. Jos haluat oppia tästä lisää, niin klikkaa itsesi tänne.
Vaikeaselkoinen kapulakieli, jota esimerkiksi monet eri alojen asiantuntijat ja poliitikot saattavat viljellä, luokitellaan yhdeksi vallankäytön muodoksi.”Valtakielen” kylkeen saatetaan heittää vielä tittelin tai titteleiden esille tuominen, joiden tarkoituksena voi olla muun muassa alleviivata oman sanoman painoarvoa. Etenkin tämän yhdistelmän (valtakieli+tittelit) edessä kannattaa olla hereillä. Miksi? Se selviää pian.
Suomen valtion tilaama filosofi Pekka Himasen tulevaisuusselvitys herätti kiihkeän keskustelun siitä oliko lakia rikottu, koska tilausta ei ollut kilpailutettu ja oliko työn hinta, 700 000 euroa, liian kallis. Mitä jos kumpikin kysymys oli hakoteillä? Mitä jos samaan lopputulokseen olisi päässyt esimerkiksi savolainen kylänmies, joka olisi vastannut jokaiseen tulevaisuutta koskevaan kysymykseen: suattaapi olla ja suattaapi olla, että ei ole?
Tutkija, kirjailija Joni Martikainen kuvaa loistavassa kirjassaan, Älä usko kaikkea mitä ajattelet, yli kaksi vuosikymmentä kestänyttä tutkimusta, jossa pyydettiin politiikan ja talouden asiantuntijoita antamaan arvionsa tulevista tapahtumista seuraavan viiden vuoden aikana. Tutkimukseen osallistui lähes kolmesataa asiantuntijaa ja he tuottivat yhteensä yli 80 000 ennustetta. Tutkimuksen mukaan ennustusten lopputuloksiin olisi ollut mahdollista päästä kenen tahansa:
Maailman politiikka ja talous ovat niin monimutkaisia ja varsinkin pitkällä aikavälillä sattuman ohjaamia ilmiöitä, että mitään ennustettavaa säännönmukaisuutta ei ole löydettävissä. Ennustukset tulevista tapahtumista vastaavat useimmiten lantinheittoa ja lähes kaikki havaittavat säännönmukaisuudet ovat vain asiantuntijan oman mielen heijastusta.
Mielenkiintoisesti kuuluisat asiantuntijat suoriutuivat kokeesta heikoimmin ja akateemisella oppiarvolla ei ollut mitään merkitystä lopputuloksen kannalta. Martikainen jatkaa:
Mitä parempi maine asiantuntijalla oli, sitä huonommin hän yleisesti ennusti, mutta sitä itsevarmempi hän oli ennustuksensa paikkansapitävyydestä. Tämän lisäksi mitä korkeampi arvo ja parempi maine asiantuntijalla oli, sitä todennäköisemmin hän ryhtyi kiihkeään oman arvionsa puolustamiseen riippumatta päinvastaisesta, kiistämättömästä todistusaineistosta.
Asiantuntijoiden ylenpalttista uskoa omiin kykyihinsä, huolimatta puolueettomasta ja päinvastaisesta todistusaineistosta, kutsutaan asiantuntijaongelmaksi… Sadoissa eri tutkimuksissa on havaittu, että tilastollinen ennustaminen on tehokkaampaa kuin asiantuntijan subjektiiviseen arvioon perustuva ennustaminen… Ongelmia syntyy, kun intuition varassa ennustetaan ilmiöitä, joiden lainalaisuudet muuttuvat… Ennustettavan ilmiön ollessa täysin satunnainen, ei intuitiosta, sen enempää kuin tilastollisesta ennustuksestakaan, ole apua…
Economist-lehti onkin julistanut talouden ennustajat enemmän kuin hyödyttömiksi, koska hyödyttömien ennusteiden perusteella tehdyt taloudelliset päätökset saattavat itse asiassa vahingoittaa taloutta… Jos talouden ennustajat kykenevät ennustamaan taloutta, miksi he eivät itse ole rikkaita? Vastaus on siinä, että talouden ennustajat eivät ansaitse elantoaan käyttämällä omia ennusteitaan, vaan myymällä ennusteitaan muille.
Talousennusteiden myynti tuottaa esimerkiksi Yhdysvalloissa vuositasolla noin 100 miljardia dollaria. Talouden ennustajat tekevät voittoa huolimatta siitä onko talous kasvussa vai laskussa, tai onko heidän ennustuksensa oikeassa vai väärässä.
Martikainen selventää, että asiantuntijaongelmaa ei esiinny kaikilla aloilla. Esimerkiksi matemaatikot, fyysikot, kirjanpitäjät ja tähtitieteilijät säästyvät tältä. Asiantuntijaongelmaa sen sijaan esiintyy aloilla, joissa käsiteltävät aiheet ovat abstrakteja ja jotka liittyvät jollain lailla satunnaisten ilmiöiden ennustamiseen. Psykologi James Shanteaun tutkimusten mukaan tällaisia ammatteja ovat muun muassa psykiatri, lääkäri, oikeusistuimien tuomarit, rekrytointiasiantuntijat ja osakemeklarit. Näissä ammateissa syntyy helposti yksinkertaistettuja toimintamalleja, joista kasvaa suurempia harhoja. Martikainen huomioi, että kyseisillä aloilla toimii usein älykkäitä henkilöitä, jotka pystyvät luonnollisesti tuottamaan älykkäiltä kuulostavia selityksiä peittämään mahdollisia virhepäätelmiä.
Osittain kyse on inhimillisestä erheestä, koska säännönmukaisuuksien löytäminen on ollut esi-isillemme selviytymisen vuoksi tärkeää. Martikaisen mukaan syitä ja seurauksia havaitseva mekanismi on hioutunut evoluution myötä mahdollisimman herkäksi löytämään säännönmukaisuuksia, jonka vuoksi systeemi tunnistaa näitä välillä myös siellä missä näitä ei ole.
Ongelma ei luonnollisesti tarkoita sitä etteikö näiden alojen asiantuntijoita tarvittaisi (tai etteikö Pekka Himanen olisi älykäs filosofi). Toki tarvitaan. On vain hyvä muistaa, että asiantuntijuus ja koulutus eivät koskaan poista ihmisyyttä, jossa on aina mukana epätäydellisyys ja erehtyväisyys. Jokaisella yksilöllä on oma taustansa, arvomaailmansa ja uskomusjärjestelmänsä, jotka ohjaavat esimerkiksi sitä mihin hän kiinnittää huomiota ja miten hän kokee ympäröivän todellisuuden. Jos ammatin harjoittamisessa on mukana henkilökohtaista, subjektiivista tulkintaa, niin vääristymiä ja virhearviointeja tapahtuu väistämättä (tätä on mahdollista minimoida, mutta se on jo oman tekstinsä aihe).
Toimittaja, kirjailija Ari Turunen kirjoittaa teoksessaan Tosi on! Tampereella 2001 järjestetystä tulevaisuuden kuituja ja tekstiilejä käsittelevästä kansainvälisestä seminaarista, jonne oli kutsuttu puhujaksi amerikkalainen asiantuntija, maailman kauppajärjestön WTO:n edustaja Hank Hardy Unruh. Hän esitteli yllään olevaa kultaista haalaria, jota hän kutsui uudeksi huipputeknologiseksi johtamisvälineeksi, jonka avulla johtaja saattoi olla yhteydessä alaisiinsa. Pukuun kuului mahdollisuus antaa työntekijöille sähköiskuja ja se oli varustettu hiilihappopanoksilla täyttyvällä haarojen välissä olevalla ulokkeella. Voit katsoa tapauksen Youtube-videon täältä.
”Asiantuntija” paljastui myöhemmin Yes Men-aktivistijärjestön jäseneksi, Andy Bichlbaumiksi, joka oli muun muassa esiintynyt tohtorina Salzburgin lakimieskonferenssissa. Sekä Salzburgissa että Tampereella hänen näkemyksiään arvostettiin runsain aplodein. Turunen jatkaa:
Bichlbaumin luento Tampereella osoitti oikeaksi hiljaisen vähemmistön epäilyn, että Suomessa lähes mikä tahansa sanoma on uskottava, kun sen kertoo englanninkielinen konsultti… Nimiin liittyy suuri totuusarvo. Niitä en kyseenalaisteta, koska niihin liittyy alkukantainen kunnioitus.
Suomen Akatemian tutkijatohtori, tietokirjailija Hanna Kuusela ja tutkija, toimittaja Matti Ylönen kirjoittavat teoksessaan Konsulttidemokratia siitä miten julkinen valta Suomessa ulkoistaa yhä enemmän tehtäviään konsulteille ja liikesalaisuuksien suojaamille yrityksille. Laajan tutkimuksen mukaan tuloksena on läpinäkyvyyden alasajo, tehottomuus ja demokratian asteittainen katoaminen – mikäli kehityskulkua ei pysäytetä.
Voisiko olla mahdollista, että ongelmien ratkaisut eivät olisi niin monimutkaisia kuin usein annetaan ymmärtää? Jotta niitä päätöksiä ei tarvitsisi tehdä, joita ei vain haluta tehdä? Mitä jos lakkaisimme selittämästä ja tulkitsemasta asioita ja ilmiöitä ja katsoisimme rohkeasti todellisuutta sellaisenaan? Kuuntelisimme mitä meille puhutaan kirjaimellisesti? Näkisimme kaikki ihmiset samalla rivillä ja seuraisimme vain sitä mitä me saamme tai emme saa aikaan? Titteleistä, titteleiden puutteesta, kapulakielestä tai kapulakielen puuttumisesta huolimatta. Mitä voisi tapahtua?
Voiko olla, että usein potentiaali todelliseen viisauteen asuu siellä missä uskalletaan esittää ”tyhmiä” kysymyksiä, kuten: Anteeksi, mutta miksi ihmeessä heilut puhumassa meille kultainen puku päällä hienoja sanoja ja esittelemässä meille ideoita, joissa ei ole oikeasti mitään järkeä?
En tiedä, mutta aina voi kysyä...
Lähteet:
http://yle.fi/uutiset/pekka_himaselta_tilatun_tulevaisuusselvityksen_laillisuus_selvitetaan/6509368
http://www.gaudeamus.fi/kuusela-konsulttidemokratia/
http://suomenkuvalehti.fi/blogit/kuvien-takaa/yes-men-pelastaa-maailmaa-ja-aiheuttaa-pahennusta
http://www.iltalehti.fi/uutiset/2013031916799277_uu.shtml
Joni Martikainen: Älä usko kaikkea mitä ajattelet – Miten, milloin ja miksi aivosi johtavat sinua harhaan?
Sivut 93-95, 97, 100-101, 103-104, 83.
Ari Turunen: Tosi on! – Valheen, vääristelyn ja vilpin historiaa. Sivut: 48-49.
Onko jonkun asiantuntijan lausunto vaikuttanut joskus siltä, että hän saattaa puhua puuta heinää, mutta et ole kuitenkaan tuonut tätä esiin, koska olet tuntenut epävarmuutta siitä käsititkö sisällön oikein?
Oletko joskus mennyt hämillesi kun joku on puhunut hienoilla käsitteillä ja sivistyssanoilla niin, että et ole ymmärtänyt mitä hän sanoo, mutta et ole kehdannut tunnustaa tätä?
Oletko koskaan ajatellut olevasi liian tyhmä ottaaksesi kantaa esimerkiksi johonkin taloudelliseen tai yhteiskunnalliseen epäkohtaan?
Oletko joskus luokitellut jonkun henkilön sanoman luotettavaksi vain hänen tittelinsä perusteella?
Jos vastauksesi ovat kielteisiä, niin onneksi olkoon. Omat vastaukseni ovat myönteisiä – tai olivat siihen asti, kun aloin oppia miten kielen ja käsitteiden varassa rakennetaan omaa ja toisten todellisuuskäsitystä. Usein ”paljaalle silmälle” näkymättömästi, mutta alitajunnalle sitäkin voimakkaammin. Jos haluat oppia tästä lisää, niin klikkaa itsesi tänne.
Vaikeaselkoinen kapulakieli, jota esimerkiksi monet eri alojen asiantuntijat ja poliitikot saattavat viljellä, luokitellaan yhdeksi vallankäytön muodoksi.”Valtakielen” kylkeen saatetaan heittää vielä tittelin tai titteleiden esille tuominen, joiden tarkoituksena voi olla muun muassa alleviivata oman sanoman painoarvoa. Etenkin tämän yhdistelmän (valtakieli+tittelit) edessä kannattaa olla hereillä. Miksi? Se selviää pian.
Suomen valtion tilaama filosofi Pekka Himasen tulevaisuusselvitys herätti kiihkeän keskustelun siitä oliko lakia rikottu, koska tilausta ei ollut kilpailutettu ja oliko työn hinta, 700 000 euroa, liian kallis. Mitä jos kumpikin kysymys oli hakoteillä? Mitä jos samaan lopputulokseen olisi päässyt esimerkiksi savolainen kylänmies, joka olisi vastannut jokaiseen tulevaisuutta koskevaan kysymykseen: suattaapi olla ja suattaapi olla, että ei ole?
Tutkija, kirjailija Joni Martikainen kuvaa loistavassa kirjassaan, Älä usko kaikkea mitä ajattelet, yli kaksi vuosikymmentä kestänyttä tutkimusta, jossa pyydettiin politiikan ja talouden asiantuntijoita antamaan arvionsa tulevista tapahtumista seuraavan viiden vuoden aikana. Tutkimukseen osallistui lähes kolmesataa asiantuntijaa ja he tuottivat yhteensä yli 80 000 ennustetta. Tutkimuksen mukaan ennustusten lopputuloksiin olisi ollut mahdollista päästä kenen tahansa:
Maailman politiikka ja talous ovat niin monimutkaisia ja varsinkin pitkällä aikavälillä sattuman ohjaamia ilmiöitä, että mitään ennustettavaa säännönmukaisuutta ei ole löydettävissä. Ennustukset tulevista tapahtumista vastaavat useimmiten lantinheittoa ja lähes kaikki havaittavat säännönmukaisuudet ovat vain asiantuntijan oman mielen heijastusta.
Mielenkiintoisesti kuuluisat asiantuntijat suoriutuivat kokeesta heikoimmin ja akateemisella oppiarvolla ei ollut mitään merkitystä lopputuloksen kannalta. Martikainen jatkaa:
Mitä parempi maine asiantuntijalla oli, sitä huonommin hän yleisesti ennusti, mutta sitä itsevarmempi hän oli ennustuksensa paikkansapitävyydestä. Tämän lisäksi mitä korkeampi arvo ja parempi maine asiantuntijalla oli, sitä todennäköisemmin hän ryhtyi kiihkeään oman arvionsa puolustamiseen riippumatta päinvastaisesta, kiistämättömästä todistusaineistosta.
Asiantuntijoiden ylenpalttista uskoa omiin kykyihinsä, huolimatta puolueettomasta ja päinvastaisesta todistusaineistosta, kutsutaan asiantuntijaongelmaksi… Sadoissa eri tutkimuksissa on havaittu, että tilastollinen ennustaminen on tehokkaampaa kuin asiantuntijan subjektiiviseen arvioon perustuva ennustaminen… Ongelmia syntyy, kun intuition varassa ennustetaan ilmiöitä, joiden lainalaisuudet muuttuvat… Ennustettavan ilmiön ollessa täysin satunnainen, ei intuitiosta, sen enempää kuin tilastollisesta ennustuksestakaan, ole apua…
Economist-lehti onkin julistanut talouden ennustajat enemmän kuin hyödyttömiksi, koska hyödyttömien ennusteiden perusteella tehdyt taloudelliset päätökset saattavat itse asiassa vahingoittaa taloutta… Jos talouden ennustajat kykenevät ennustamaan taloutta, miksi he eivät itse ole rikkaita? Vastaus on siinä, että talouden ennustajat eivät ansaitse elantoaan käyttämällä omia ennusteitaan, vaan myymällä ennusteitaan muille.
Talousennusteiden myynti tuottaa esimerkiksi Yhdysvalloissa vuositasolla noin 100 miljardia dollaria. Talouden ennustajat tekevät voittoa huolimatta siitä onko talous kasvussa vai laskussa, tai onko heidän ennustuksensa oikeassa vai väärässä.
Martikainen selventää, että asiantuntijaongelmaa ei esiinny kaikilla aloilla. Esimerkiksi matemaatikot, fyysikot, kirjanpitäjät ja tähtitieteilijät säästyvät tältä. Asiantuntijaongelmaa sen sijaan esiintyy aloilla, joissa käsiteltävät aiheet ovat abstrakteja ja jotka liittyvät jollain lailla satunnaisten ilmiöiden ennustamiseen. Psykologi James Shanteaun tutkimusten mukaan tällaisia ammatteja ovat muun muassa psykiatri, lääkäri, oikeusistuimien tuomarit, rekrytointiasiantuntijat ja osakemeklarit. Näissä ammateissa syntyy helposti yksinkertaistettuja toimintamalleja, joista kasvaa suurempia harhoja. Martikainen huomioi, että kyseisillä aloilla toimii usein älykkäitä henkilöitä, jotka pystyvät luonnollisesti tuottamaan älykkäiltä kuulostavia selityksiä peittämään mahdollisia virhepäätelmiä.
Osittain kyse on inhimillisestä erheestä, koska säännönmukaisuuksien löytäminen on ollut esi-isillemme selviytymisen vuoksi tärkeää. Martikaisen mukaan syitä ja seurauksia havaitseva mekanismi on hioutunut evoluution myötä mahdollisimman herkäksi löytämään säännönmukaisuuksia, jonka vuoksi systeemi tunnistaa näitä välillä myös siellä missä näitä ei ole.
Ongelma ei luonnollisesti tarkoita sitä etteikö näiden alojen asiantuntijoita tarvittaisi (tai etteikö Pekka Himanen olisi älykäs filosofi). Toki tarvitaan. On vain hyvä muistaa, että asiantuntijuus ja koulutus eivät koskaan poista ihmisyyttä, jossa on aina mukana epätäydellisyys ja erehtyväisyys. Jokaisella yksilöllä on oma taustansa, arvomaailmansa ja uskomusjärjestelmänsä, jotka ohjaavat esimerkiksi sitä mihin hän kiinnittää huomiota ja miten hän kokee ympäröivän todellisuuden. Jos ammatin harjoittamisessa on mukana henkilökohtaista, subjektiivista tulkintaa, niin vääristymiä ja virhearviointeja tapahtuu väistämättä (tätä on mahdollista minimoida, mutta se on jo oman tekstinsä aihe).
Toimittaja, kirjailija Ari Turunen kirjoittaa teoksessaan Tosi on! Tampereella 2001 järjestetystä tulevaisuuden kuituja ja tekstiilejä käsittelevästä kansainvälisestä seminaarista, jonne oli kutsuttu puhujaksi amerikkalainen asiantuntija, maailman kauppajärjestön WTO:n edustaja Hank Hardy Unruh. Hän esitteli yllään olevaa kultaista haalaria, jota hän kutsui uudeksi huipputeknologiseksi johtamisvälineeksi, jonka avulla johtaja saattoi olla yhteydessä alaisiinsa. Pukuun kuului mahdollisuus antaa työntekijöille sähköiskuja ja se oli varustettu hiilihappopanoksilla täyttyvällä haarojen välissä olevalla ulokkeella. Voit katsoa tapauksen Youtube-videon täältä.
”Asiantuntija” paljastui myöhemmin Yes Men-aktivistijärjestön jäseneksi, Andy Bichlbaumiksi, joka oli muun muassa esiintynyt tohtorina Salzburgin lakimieskonferenssissa. Sekä Salzburgissa että Tampereella hänen näkemyksiään arvostettiin runsain aplodein. Turunen jatkaa:
Bichlbaumin luento Tampereella osoitti oikeaksi hiljaisen vähemmistön epäilyn, että Suomessa lähes mikä tahansa sanoma on uskottava, kun sen kertoo englanninkielinen konsultti… Nimiin liittyy suuri totuusarvo. Niitä en kyseenalaisteta, koska niihin liittyy alkukantainen kunnioitus.
Suomen Akatemian tutkijatohtori, tietokirjailija Hanna Kuusela ja tutkija, toimittaja Matti Ylönen kirjoittavat teoksessaan Konsulttidemokratia siitä miten julkinen valta Suomessa ulkoistaa yhä enemmän tehtäviään konsulteille ja liikesalaisuuksien suojaamille yrityksille. Laajan tutkimuksen mukaan tuloksena on läpinäkyvyyden alasajo, tehottomuus ja demokratian asteittainen katoaminen – mikäli kehityskulkua ei pysäytetä.
Voisiko olla mahdollista, että ongelmien ratkaisut eivät olisi niin monimutkaisia kuin usein annetaan ymmärtää? Jotta niitä päätöksiä ei tarvitsisi tehdä, joita ei vain haluta tehdä? Mitä jos lakkaisimme selittämästä ja tulkitsemasta asioita ja ilmiöitä ja katsoisimme rohkeasti todellisuutta sellaisenaan? Kuuntelisimme mitä meille puhutaan kirjaimellisesti? Näkisimme kaikki ihmiset samalla rivillä ja seuraisimme vain sitä mitä me saamme tai emme saa aikaan? Titteleistä, titteleiden puutteesta, kapulakielestä tai kapulakielen puuttumisesta huolimatta. Mitä voisi tapahtua?
Voiko olla, että usein potentiaali todelliseen viisauteen asuu siellä missä uskalletaan esittää ”tyhmiä” kysymyksiä, kuten: Anteeksi, mutta miksi ihmeessä heilut puhumassa meille kultainen puku päällä hienoja sanoja ja esittelemässä meille ideoita, joissa ei ole oikeasti mitään järkeä?
En tiedä, mutta aina voi kysyä...
Lähteet:
http://yle.fi/uutiset/pekka_himaselta_tilatun_tulevaisuusselvityksen_laillisuus_selvitetaan/6509368
http://www.gaudeamus.fi/kuusela-konsulttidemokratia/
http://suomenkuvalehti.fi/blogit/kuvien-takaa/yes-men-pelastaa-maailmaa-ja-aiheuttaa-pahennusta
http://www.iltalehti.fi/uutiset/2013031916799277_uu.shtml
Joni Martikainen: Älä usko kaikkea mitä ajattelet – Miten, milloin ja miksi aivosi johtavat sinua harhaan?
Sivut 93-95, 97, 100-101, 103-104, 83.
Ari Turunen: Tosi on! – Valheen, vääristelyn ja vilpin historiaa. Sivut: 48-49.
sunnuntai 24. maaliskuuta 2013
Riittävän hyvä ihminen
Kävin vähän aikaa sitten valmentaja Ilkka Rajalan kanssa keskustelua itsensä kehittämisestä. Hän lanseerasi aikoinaan oivan käsitteen ”Itsensä kehittämisen perkele”, joka on mielestäni itsessään niin tyhjentävä, että se ei kaipaa enempää selityksiä. Lisää Ilkan mietteitä löytyy tästä. Kiitos hänelle valaisevasta keskustelusta.
Jäin miettimään millainen on riittävän hyvä ihminen? Ja milloin voisi alkaa ajatella itsestään, että on riittävän hyvä, koska täydellistä kenestäkään ei tule? Mielenkiintoisesti sain tähän omalla kohdallani vastauksen, kun mokasin tällä viikolla aika ruhtinaallisesti. Tai näin ensin ajattelin.
Mokani nolotti minua, kunnes kysyin itseltäni: mihin minun täytyi uskoa, että edes koin mokanneesi ja vieläpä nolostelin tätä ylikorostuneesti?
Jos joku vaikkapa kompastuu yksin metsätiellä, niin kokeeko hän noloutta? Tuskin. Hän vain ähkäisee, nousee ylös, hieroo kenties hetken jalkaansa ja jatkaa matkaansa. Kun sama tapahtuu keskellä kaupunkia muiden nähdessä horjahduksen, niin reaktio voi olla toisenlainen: Kuinka moni näki?! Miten noloa!
Miksi mokasta saattaa tehdä mokan vasta se, että joku todistaa tapahtumaa? Miksi monet meistä luovat itselleen (ja toisille) sellaisia sääntöjä ja ihannekuvia, joita harva pystyy täydellisesti noudattamaan tai edes haluaa noudattaa? Ja kärsimme sitten itse luomastamme vankilasta?
Heidi Hautalalla voisi olla viisaita vastauksia näihin kysymyksiin. Sosiaalisen paineen vaikutukset lausunnoissa olivat ymmärrettäviä: pelko hylkäämisestä, naurun alaiseksi joutumisesta ja/tai aseman menettämisestä saattaa olla niin kova, että se saa useat meistä ihastelemaan keisarin uusia vaatteita, vaikka jokainen meistä oikeasti näkee, että hänellä on hanuri paljaana.
Kyse on alkukantaisen selviytymisjärjestelmän aktivoitumisesta, jota palvelee muiden hyväksynnän saaminen. Jos kuitenkin malttaa odottaa hetken, niin järjestelmä lakkaa mölisemästä. Jonka jälkeen pystyy ajattelemaan kokemuksiaan järkevämmin, laittamaan ne sopiviin mittakaavoihin ja kehyksiin.
Mihin hoksasin uskoneeni, että tunsin mokastani noloutta? Siihen, että kyseisessä tilanteessa oli olemassa jonkinlainen ”oikea” ja ”väärä” tapa toimia. Siihen, että minun tulisi antaa itsestäni tietynlainen vaikutelma joillekin ihmisille. Siihen, että en saisi tehdä tietynlaisia virheitä. Siihen, että en ollut ihmisenä vielä tarpeeksi hyvä.
Palasin hetkeksi yli kymmenen vuotta taaksepäin hakemaan perspektiiviä tähän hetkeen ja mietin millaisia tavoitteita tai toiveita minulla silloin oli. Halusin vapautua esimerkiksi ahdistuskohtauksista, masennuksesta, pahasta paniikkihäiriöstä, sosiaalisesta jännittämisestä, jatkuvista painajaisista ja traumoista. Halusin laihtua, vähentää alkoholinkäyttökertojani, parantaa ruokailutottumuksiani ja olla fyysisesti paremmassa kunnossa. Halusin oppia pitämään itsestäni jatkuvan itseruoskinnan sijasta. Halusin kyetä kohtaamaan elämän pakenemisen sijaan. Halusin tehdä työtä, jonka koin kutsumuksekseni. Halusin olla vapaampi. Halusin rakastaa syvemmin ja kyetä ottamaan vastaan rakkautta. Halusin haluta olla elossa.
Nämä tavoitteet ja toiveet on saavutettu. Moni aikoja sitten. Niinpä päätin, että itseni kehittämisen aika saa olla kohdaltani ohi. Jos sitä koskaan olikaan. Elämää ja kasvua vain. Tietynlaisten tietojen ja taitojen kautta ohjautumista kohti hyvän oivaltamista ja näkemistä. Kohti ihmismielen toiminnan ymmärtämistä. Epätäydellisyyden hyväksymistä.
Tämä ei tarkoita ettenkö oppisi enää uusia asioita, vaan sitä, että kehittyminen ja oppiminen saa tapahtua omalla painollaan. Elämä tarjoaa tämän mahdollisuuden ihan itsestään. Koen nykyään kaikenlaisen yrittämisen ja puskemisen jo pelkän ajatuksen tasolla turhana ja rasittavana. Kaikki on tarpeeksi hyvin juuri nyt.
Tätä ”tarpeeksi hyvän” pohtimista kuulen myös paljon asiakkailtani, tuttaviltani ja läheisiltäni. Tätä saa lukea haastatteluista, nähdä televisiosta ja kuulla radiosta. Joka puolelta.
”Minä en osaa sitä ja tätä tarpeeksi hyvin, minä en ole tarpeeksi menestynyt, minulla ei ole tarpeeksi itsekuria, minä en ole tarpeeksi rento, tarpeeksi onnellinen, tarpeeksi täydellinen.”
Verrattuna keneen? Mitä jos vertaisimme itseämme vain itseemme?
John C.Parkin kirjoittaa perfektionismin vankilasta vapautumisesta näin:
Yksi vaihtoehto on tietysti sanoa F**k It ja luopua pakkomielteisestä erinomaisuuden tavoittelusta. Päätä, että se ei ole kaiken hössöttämisen, kivun, väittelyn, väsymyksen, turhautumisen ja ympärilläsi olevien ihmisten mielten pahoittamisen arvoista. Riippumatta siitä kuinka menestynyt olet, kuinka hienoja tuotoksesi, suunnitelmasi ja projektisi ovat, ne vain eivät ole sen arvoisia. Tule ystäväksi vihollisen, ”hyvän” kanssa ja hylkää ”paras.” Lähde ulos useammin. Vietä lasten kanssa enemmän aikaa. Delegoi enemmän. Luovu periaatteistasi. Lähde ulos työpaikaltasi. Liity keskinkertaisten klubiin: se on täynnä, mutta sen jäsenet ovat paljon rennompia.
Millainen on riittävän hyvä? Tähän jokaisen on vastattava itse, koska yleispätevää vastausta ei ole. Hyviä vinkkejä arviointiin voi saada vaikkapa Raakel Lignelliltä. Hän laihdutti 50 kiloa ja omaksui uuden elämäntavan terveytensä ja jaksamisensa vuoksi. Hän kertoo projektistaan Apu-lehdessä seuraavasti:
Olen ollut hyvä siinä mistä pidän, eikä minun ole tarvinnut kipuilla… Olen kokenut olevani rakastettu, hyväksytty ja ihailtu niiden ihmisten parissa, jotka ovat tärkeitä… Joku voisi sanoa, että vielähän sinussa olisi mistä tiputtaa. Tämä on kuitenkin sellainen paino, jossa minulla on hyvä olla, eikä minun tarvitse liikaa miettiä syömisiäni tai kokea uhrautuvani liikaa. En tarvitse 15-vuotiaan vartaloa.
Raakel kokee olevansa riittävän hoikka, riittävän hyvinvoiva ja riittävän tyytyväinen. Ja se riittää.
Lähteet:
Apu-lehti: 21.3.2013/12. Sivut: 37-38
John C.Parkin: F**k It Therapy. 2012. Sivu: 111
Jäin miettimään millainen on riittävän hyvä ihminen? Ja milloin voisi alkaa ajatella itsestään, että on riittävän hyvä, koska täydellistä kenestäkään ei tule? Mielenkiintoisesti sain tähän omalla kohdallani vastauksen, kun mokasin tällä viikolla aika ruhtinaallisesti. Tai näin ensin ajattelin.
Mokani nolotti minua, kunnes kysyin itseltäni: mihin minun täytyi uskoa, että edes koin mokanneesi ja vieläpä nolostelin tätä ylikorostuneesti?
Jos joku vaikkapa kompastuu yksin metsätiellä, niin kokeeko hän noloutta? Tuskin. Hän vain ähkäisee, nousee ylös, hieroo kenties hetken jalkaansa ja jatkaa matkaansa. Kun sama tapahtuu keskellä kaupunkia muiden nähdessä horjahduksen, niin reaktio voi olla toisenlainen: Kuinka moni näki?! Miten noloa!
Miksi mokasta saattaa tehdä mokan vasta se, että joku todistaa tapahtumaa? Miksi monet meistä luovat itselleen (ja toisille) sellaisia sääntöjä ja ihannekuvia, joita harva pystyy täydellisesti noudattamaan tai edes haluaa noudattaa? Ja kärsimme sitten itse luomastamme vankilasta?
Heidi Hautalalla voisi olla viisaita vastauksia näihin kysymyksiin. Sosiaalisen paineen vaikutukset lausunnoissa olivat ymmärrettäviä: pelko hylkäämisestä, naurun alaiseksi joutumisesta ja/tai aseman menettämisestä saattaa olla niin kova, että se saa useat meistä ihastelemaan keisarin uusia vaatteita, vaikka jokainen meistä oikeasti näkee, että hänellä on hanuri paljaana.
Kyse on alkukantaisen selviytymisjärjestelmän aktivoitumisesta, jota palvelee muiden hyväksynnän saaminen. Jos kuitenkin malttaa odottaa hetken, niin järjestelmä lakkaa mölisemästä. Jonka jälkeen pystyy ajattelemaan kokemuksiaan järkevämmin, laittamaan ne sopiviin mittakaavoihin ja kehyksiin.
Mihin hoksasin uskoneeni, että tunsin mokastani noloutta? Siihen, että kyseisessä tilanteessa oli olemassa jonkinlainen ”oikea” ja ”väärä” tapa toimia. Siihen, että minun tulisi antaa itsestäni tietynlainen vaikutelma joillekin ihmisille. Siihen, että en saisi tehdä tietynlaisia virheitä. Siihen, että en ollut ihmisenä vielä tarpeeksi hyvä.
Palasin hetkeksi yli kymmenen vuotta taaksepäin hakemaan perspektiiviä tähän hetkeen ja mietin millaisia tavoitteita tai toiveita minulla silloin oli. Halusin vapautua esimerkiksi ahdistuskohtauksista, masennuksesta, pahasta paniikkihäiriöstä, sosiaalisesta jännittämisestä, jatkuvista painajaisista ja traumoista. Halusin laihtua, vähentää alkoholinkäyttökertojani, parantaa ruokailutottumuksiani ja olla fyysisesti paremmassa kunnossa. Halusin oppia pitämään itsestäni jatkuvan itseruoskinnan sijasta. Halusin kyetä kohtaamaan elämän pakenemisen sijaan. Halusin tehdä työtä, jonka koin kutsumuksekseni. Halusin olla vapaampi. Halusin rakastaa syvemmin ja kyetä ottamaan vastaan rakkautta. Halusin haluta olla elossa.
Nämä tavoitteet ja toiveet on saavutettu. Moni aikoja sitten. Niinpä päätin, että itseni kehittämisen aika saa olla kohdaltani ohi. Jos sitä koskaan olikaan. Elämää ja kasvua vain. Tietynlaisten tietojen ja taitojen kautta ohjautumista kohti hyvän oivaltamista ja näkemistä. Kohti ihmismielen toiminnan ymmärtämistä. Epätäydellisyyden hyväksymistä.
Tämä ei tarkoita ettenkö oppisi enää uusia asioita, vaan sitä, että kehittyminen ja oppiminen saa tapahtua omalla painollaan. Elämä tarjoaa tämän mahdollisuuden ihan itsestään. Koen nykyään kaikenlaisen yrittämisen ja puskemisen jo pelkän ajatuksen tasolla turhana ja rasittavana. Kaikki on tarpeeksi hyvin juuri nyt.
Tätä ”tarpeeksi hyvän” pohtimista kuulen myös paljon asiakkailtani, tuttaviltani ja läheisiltäni. Tätä saa lukea haastatteluista, nähdä televisiosta ja kuulla radiosta. Joka puolelta.
”Minä en osaa sitä ja tätä tarpeeksi hyvin, minä en ole tarpeeksi menestynyt, minulla ei ole tarpeeksi itsekuria, minä en ole tarpeeksi rento, tarpeeksi onnellinen, tarpeeksi täydellinen.”
Verrattuna keneen? Mitä jos vertaisimme itseämme vain itseemme?
John C.Parkin kirjoittaa perfektionismin vankilasta vapautumisesta näin:
Yksi vaihtoehto on tietysti sanoa F**k It ja luopua pakkomielteisestä erinomaisuuden tavoittelusta. Päätä, että se ei ole kaiken hössöttämisen, kivun, väittelyn, väsymyksen, turhautumisen ja ympärilläsi olevien ihmisten mielten pahoittamisen arvoista. Riippumatta siitä kuinka menestynyt olet, kuinka hienoja tuotoksesi, suunnitelmasi ja projektisi ovat, ne vain eivät ole sen arvoisia. Tule ystäväksi vihollisen, ”hyvän” kanssa ja hylkää ”paras.” Lähde ulos useammin. Vietä lasten kanssa enemmän aikaa. Delegoi enemmän. Luovu periaatteistasi. Lähde ulos työpaikaltasi. Liity keskinkertaisten klubiin: se on täynnä, mutta sen jäsenet ovat paljon rennompia.
Millainen on riittävän hyvä? Tähän jokaisen on vastattava itse, koska yleispätevää vastausta ei ole. Hyviä vinkkejä arviointiin voi saada vaikkapa Raakel Lignelliltä. Hän laihdutti 50 kiloa ja omaksui uuden elämäntavan terveytensä ja jaksamisensa vuoksi. Hän kertoo projektistaan Apu-lehdessä seuraavasti:
Olen ollut hyvä siinä mistä pidän, eikä minun ole tarvinnut kipuilla… Olen kokenut olevani rakastettu, hyväksytty ja ihailtu niiden ihmisten parissa, jotka ovat tärkeitä… Joku voisi sanoa, että vielähän sinussa olisi mistä tiputtaa. Tämä on kuitenkin sellainen paino, jossa minulla on hyvä olla, eikä minun tarvitse liikaa miettiä syömisiäni tai kokea uhrautuvani liikaa. En tarvitse 15-vuotiaan vartaloa.
Raakel kokee olevansa riittävän hoikka, riittävän hyvinvoiva ja riittävän tyytyväinen. Ja se riittää.
Lähteet:
Apu-lehti: 21.3.2013/12. Sivut: 37-38
John C.Parkin: F**k It Therapy. 2012. Sivu: 111
keskiviikko 13. maaliskuuta 2013
Rakkaudesta luovuuteen...viimeinkin.
Viimeisimmän tekstin jälkeen tunsin itseni niin tyhjiin puristetuksi, että mietin hetken tulenko koskaan kirjoittamaan blogiini enää mitään. Se mitä tapahtui tämän ajatuksen jälkeen on tämän tekstin aihe. Kumpuilevasti.
Kirjailija: Haluan korjata tämän.
Vanha mies: Ei ole mitään korjattavaa. Mene elämään sitä elämää, jonka teit itsellesi… Luuletko vain voivasi varastaa palan ihmisen elämää? Kenenkään elämää? Ottaa sen omaksesi ja kuvitella, että tästä ei tule hintaa maksettavaksi?
Kirjailija: Et ymmärrä… Kaikki on sinun. Otan nimeni pois kirjasta ja kerron kaikille totuuden.
Vanha mies: Sitten olet vieläkin tyhmempi kuin luulinkaan.
Kirjailija: Mistä tässä sitten on kyse?
Vanha mies: Mistä on kyse? Minun elämästäni. Minun vaimostani, minun lapsestani. Siitä ilosta ja kivusta, jotka synnyttivät sanat, jotka kirjoitin. Kerta otit sanani, niin ota myös se kipu.
Otteet ovat repliikkejä Brian Klugmanin ja Lee Sternthalin kirjoittamasta ja ohjaamasta upeasta elokuvasta The Words, jossa nuori, mainetta ja kunniaa haluava, kirjailija varastaa erään toisen käsikirjoituksen ja julkaisee sen omalla nimellään. Kun hän kopioi tekstiä, hän tuntee hetken aikaa sen Sen Tunteen, kun sanat virtaavat hänen lävitseen. Hän tietää toimivansa väärin, mutta hän antaa huumalle vallan. Ja tästä päätöksestä hän maksaa elämän kestävän hinnan.
Jokainen luovaa työtä tekevä (eli melkein kaikki ihmiset) tietävät tämän huuman, "Sen Tunteen". Miten irrallaan olevat palaset saattavat tanssia pitkään lähelläsi kuin kiusoitellen kunnes ne muodostavat kokonaisuuden missä mennyt, nykyhetki ja tuleva yhdistyvät - synnyttäen uuden näkökulman, uuden yhdistelmän, uudet sävelet, uuden tarinan,uuden maalauksen, uuden reseptin…
Tai miten idea iskee tajuntaan kuin salama, joka valaisee aikaisemmin pimennossa olleen, kauniin maiseman. Näin kirjoitin parikymppisenä ensimmäisen tarinani. Se vain tuli minulle ja koin pakottavaa tarvetta istua alas ja kirjoittaa se ylös. Tarina kertoi kyyhkysestä.
Tämän jälkeen kirjoitin muitakin tarinoita, käsikirjoituksia, pöytälaatikkoromaanin ja runoja. Journalistiikan ja tiedottamisen opintojen jälkeen lehtiartikkeleita, tiedotteita, mainoksia ja esitteitä. Yliopistossa vinon pinon esseitä, tutkielmia ja gradun. Ja lopulta tietokirjan/elämäntaidon oppaan, jonka tekemiseen osallistui välillisesti suuri joukko eri alojen ammattilaisia. Nämä henkilöt löytyvät alun kiitoksista ja lopun kirjallisuuslistasta. Heidän kanssaan yhteyksissä oleminen oli muuten yksi hienoimpia kokemuksia elämässäni.
Rakastan kirjoittamista. Ja olen myös vihannut sitä. Etenkin toisinaan hidas taustatyö, eri elementtien yhdistely, viitteiden laittaminen paikoilleen ja hankalien tekstien englannista suomeksi kääntäminen on kysynyt rautaisia hermoja. Tunnustan, että joskus olen ollut todella ärtynyt ja hermostunut tätä tehdessäni. Päähäni ja kehooni on kirjaimellisesti koskenut. Fiktion kirjoittaminen on ollut eri tavalla haastavaa, mutta silti helpompaa. Sitä tehdessäni olen saanut kokea enemmän tajunnan virran helppoutta. Tätä lajia en kuitenkaan ole kirjoittanut enää pitkään aikaan. Ehkä tilanne muuttuu vielä.
Joka tapauksessa, miten tahansa läpimurtoon tai lopputulokseen päätyykin, niin oivaltamisessa, kohdilleen ”loksahtamisen” tunteessa, on jotain ihmeellistä, jotain perustavanlaatuisella tavalla sielua hivelevää. Jopa maagista ja pyhää. Jotain minkä edessä tuntee välillä hämmästynyttä avuttomuutta. Ja jonka tullessa mahdolliset synnytyskivut pyyhkiytyvät pois.
Jotain sellaista, joka aiheuttaa hetkeksi syvän haavan jos se varastetaan tietoisesti. Tästä The Words-elokuvakin kertoo. Ja tämän olen kokenut muutamaan otteeseen itsekin. Pahin lienee on ollut tilanne, jossa tuttavani kopioi salassa esseeni, jonka kirjoitin erääseen kouluun hakiessani. Hän pääsi jatkoon ja minä en (hakijoiden töitä oli arvioimassa useampi henkilö). Tosin kun varkaus kävi ilmi, niin hänet diskattiin kesken monivaiheisen hakuprosessin. Kyseessä oli tämän jälkeen entinen tuttu. Hänen tekonsa oli jotain sellaista, joka oli ala-arvoisen alapuolella. Toisaalta jos hän olisi pyytänyt tekoaan anteeksi, niin olisin antanut sen anteeksi. Nopeammin. Annoin sen ajan kuluessa anteeksi ilman pyyntöäkin.
Tiedostamattomille prosesseille emme sen sijaan välttämättä mahda aina mitään ja sama asia on mahdollista keksiä usean ihmisen toimesta.
Tätä kuvasi aikoinaan Image-lehdessä Alexi Laiho, Children of Bodomin solisti ja keulahahmo, Guitar World-lehden äänestyksessä maailman parhaimmaksi valittu hevikitaristi.
Eräänä päivänä hän kuvitteli keksineensä ”parhaimman ja siisteimmän jutun ikinä.” Mahtavan tunteen jälkeen hän rupesi epäröimään. Kitarariffi kuulosti jotenkin tutulta. Levykokoelmaansa selatessa hänelle paljastui, että kyseessä olikin ollut alitajunnassa piileskellyt, toisen Metal-bändin, Panteran riffi, eikä hänen oma keksintönsä. Laiho kertoo:
Rupesi vituttamaan niin paljon, että join joka ikisen viinapisaran mitä täältä löytyi. Ja sen jälkeen iskin yhden meidän kultalevyistä päähäni.
Seuraavaksi Laihoa oli alkanut vituttaa lattialla olevat lasinsirpaleet, jotka hän päätti imuroida. Sillä seurauksella, että hän kompastui imurin letkuun ja löi päänsä seinään.
Mies parka. Aina ei suju. Sympatiat täältä. Mutta tarvitseeko luomisen olla näin raakaa menoa?
Minä tajusin eilen kirjoittaneeni vahingossa erääseen tekstiin lauseen, joka ei ollut minun, vaan John.C Parkinin. Kävin kiireesti korjaamassa tekstin niin, että viittasin häneen. Pahoittelut lipsahduksesta. En kuitenkaan lyönyt päähäni mitään. Harmitti ja ahdisti tovin kylläkin.
Malcolm Gladwell kuvaa luovuuteen ja oivalluksiin liittyviä alitajuisia prosesseja kirjassaan Blink – The Power of Thinking without Thinking. Me keräämme aivojemme sopukoihin (osittain tietoisesti, osittain tiedostamattomasti) valtavan määrän tietoja, taitoja ja kokemuksia, jotka painuvat alitajuntaan ja jotka käyvät jatkuvaa keskustelua toistensa kanssa. Saattaa olla, että tarvitaan vain yksi lisäelementti, niin tuloksena on vaikkapa uusi mullistava keksintö tai idea. Hän kutsuu tätä ”ohuesti viipaloinniksi”, joka viittaa alitajunnan kykyyn löytää toimivia, ehyitä malleja hyvin pienestä informaatiomäärästä.
Kansainvälisen bestsellerin, Eat, Pray, Love-teoksen kirjoittaja Elizabeth Gilbert käsittelee TED-puheessaan suosionsa jälkeisiä tunnelmia ja luomisprosessia puolestaan näin:
Minne tahansa menenkin ihmiset kohtelevat minua niin kuin olisin tuomittu. He tulevat luokseni huolestuneena ja kysyvät enkö minä ole peloissani etten koskaan pysty ylittämään teokseni suosiota? Vastaukseni on, että pelkään ja olen aina pelännyt. Ja pelkään monia muitakin asioita…
Gilbert kuvaa miten luoviin ihmisiin on liitetty usein käsitys henkisestä epätasapainosta. Miten monet heistä kuolivat nuorena ja usein oman kätensä kautta. Miten monet ovat tunteneet, että he eivät ole ”sujut” lahjojensa kanssa. Miten ihmisiin on istutettu ajatus siitä, että luovuus ja kärsimys liittyvät jotenkin yhteen:
Minun tapauksessani olisi hyvin vaarallista alkaa valumaan tällaisen olettamuksen synkälle polulle… Viimeisen vuoden aikana olen katsonut ajan läpi, etsien muiden sivilisaatioiden käsityksiä aiheesta. Että onko heillä ollut parempia ja järkevämpiä ajatuksia miten luovuutta voisi käsitellä ottaen huomioon siihen liittyvät emotionaaliset riskit. Tämä etsintä on johtanut minut antiikin Kreikkaan ja Roomaan…
Tällöin ei uskottu, että luovuus tulisi ihmisestä itsestään. Sen sijaan he uskoivat, että kyseessä oli jumalainen henki, joka kulki ihmisen läpi. Kreikkalaiset kutsuivat näitä jumalaisia luovuuden henkiä ”Daimoneiksi”… Roomalaiset kutsuivat samoja henkiä sanalla ”Genius”, jotka tulivat ulos piilostaan ja auttoivat taiteilijaa työssään.
Loistavaa. Etäisyys, josta puhun, psykologinen rakennelma, joka suojelee sinua työssäsi…Tämä suojeli aikoinaan myös narsismilta, koska älykkäät eivät voineet ottaa kunniaa lopputuloksesta…Jos taas työ meni penkin alle, niin sekään ei ollut kokonaan yksilön syy. Kaikki tiesivät, että tällöin ”Genius” oli ollut vain surkea.
Sitten tuli renesanssi ja muutti tämän . Me saimme suuren idean laittaa yksilö universumin keskipisteeksi…Tämä oli järkiperäisen humanismin alku…Tällöin yksittäisiin taiteilijoihin alettiin viitata niin, että he olivat ”Genius” sen sijaan, että heillä olisi ollut "Genius henki" mukanaan. Minusta tämä oli suuri virhe.
Gilbert jatkaa kertomalla miten hän tipahteli epätoivon kuoppiin kirjoittaessaan menestysteostaan, kunnes hän muisti tekemänsä haastettelun muusikko Tom Waitsin kanssa luovuuden ulkoistamisesta. Hän kirjaimellisesti nosti katseensa käsikirjoituksestaan ja alkoi puhua ”luovuuden hengelle”. Hän kertoi tälle tiukkaan sävyyn, että hän on antanut kaikkensa mitä hänellä oli kirjan eteen ja hänellä ei ollut enempää annettavaa. Jos ”henki” halusi työn olevan jotain parempaa, niin hänen oli paras ilmestyä ja hoitaa oma osuutensa sopimuksesta. Ja jos "henki" ei tehnyt tätä, niin hän kirjoittaisi silti, koska se on hänen työnsä.
Kiitos Elizabeth Gilbert. Hieno ajattelun strategia, jota aion käyttää jatkossakin. Miettimättä onko siinä järkeä vai ei. Tämä oli pitkään aikaan sellaisella tavalla kirjoitettu teksti, joka tuntui kevyemmältä kuin ennen. Vaikka aikaa kului yhdeksän tuntia. Tällä kertaa. Joskus saattaa hujahtaa paljon enemmänkin aikaa jos jään tutkimaan jotain tarpeeksi intensiivisesti.
Hoksasin tätä pohtiessani myös toisen aiemmin ontuneen seikan tavassani työskennellä: olen tuottanut tekstejä sellaisessa tahdissa, joka ei ole ollut minulle hyväksi. Ottaen huomioon kokonaiskuvan. Sen mitä muita osa-alueita elämääni kuuluu kirjoittamisen lisäksi. Oppia ikä kaikki.
Hyvät lukijani, tästä eteenpäin kirjoitan siis harvemmin, mutta voitte luottaa siihen, että kun ilmestyn paikalle, niin teen oman osani työstä edelleen parhaani mukaan. Ja jätän loput ”Geniukseni” haltuun.
Rakkaudella Angelika
Lähteet:
Image: 4/2010. Sivu: 30.
Malcolm Gladwell: Blink-The Power of Thinking Without Thinking. Sivu: 23.
https://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=86x-u-tz0MA
Kirjailija: Haluan korjata tämän.
Vanha mies: Ei ole mitään korjattavaa. Mene elämään sitä elämää, jonka teit itsellesi… Luuletko vain voivasi varastaa palan ihmisen elämää? Kenenkään elämää? Ottaa sen omaksesi ja kuvitella, että tästä ei tule hintaa maksettavaksi?
Kirjailija: Et ymmärrä… Kaikki on sinun. Otan nimeni pois kirjasta ja kerron kaikille totuuden.
Vanha mies: Sitten olet vieläkin tyhmempi kuin luulinkaan.
Kirjailija: Mistä tässä sitten on kyse?
Vanha mies: Mistä on kyse? Minun elämästäni. Minun vaimostani, minun lapsestani. Siitä ilosta ja kivusta, jotka synnyttivät sanat, jotka kirjoitin. Kerta otit sanani, niin ota myös se kipu.
Otteet ovat repliikkejä Brian Klugmanin ja Lee Sternthalin kirjoittamasta ja ohjaamasta upeasta elokuvasta The Words, jossa nuori, mainetta ja kunniaa haluava, kirjailija varastaa erään toisen käsikirjoituksen ja julkaisee sen omalla nimellään. Kun hän kopioi tekstiä, hän tuntee hetken aikaa sen Sen Tunteen, kun sanat virtaavat hänen lävitseen. Hän tietää toimivansa väärin, mutta hän antaa huumalle vallan. Ja tästä päätöksestä hän maksaa elämän kestävän hinnan.
Jokainen luovaa työtä tekevä (eli melkein kaikki ihmiset) tietävät tämän huuman, "Sen Tunteen". Miten irrallaan olevat palaset saattavat tanssia pitkään lähelläsi kuin kiusoitellen kunnes ne muodostavat kokonaisuuden missä mennyt, nykyhetki ja tuleva yhdistyvät - synnyttäen uuden näkökulman, uuden yhdistelmän, uudet sävelet, uuden tarinan,uuden maalauksen, uuden reseptin…
Tai miten idea iskee tajuntaan kuin salama, joka valaisee aikaisemmin pimennossa olleen, kauniin maiseman. Näin kirjoitin parikymppisenä ensimmäisen tarinani. Se vain tuli minulle ja koin pakottavaa tarvetta istua alas ja kirjoittaa se ylös. Tarina kertoi kyyhkysestä.
Tämän jälkeen kirjoitin muitakin tarinoita, käsikirjoituksia, pöytälaatikkoromaanin ja runoja. Journalistiikan ja tiedottamisen opintojen jälkeen lehtiartikkeleita, tiedotteita, mainoksia ja esitteitä. Yliopistossa vinon pinon esseitä, tutkielmia ja gradun. Ja lopulta tietokirjan/elämäntaidon oppaan, jonka tekemiseen osallistui välillisesti suuri joukko eri alojen ammattilaisia. Nämä henkilöt löytyvät alun kiitoksista ja lopun kirjallisuuslistasta. Heidän kanssaan yhteyksissä oleminen oli muuten yksi hienoimpia kokemuksia elämässäni.
Rakastan kirjoittamista. Ja olen myös vihannut sitä. Etenkin toisinaan hidas taustatyö, eri elementtien yhdistely, viitteiden laittaminen paikoilleen ja hankalien tekstien englannista suomeksi kääntäminen on kysynyt rautaisia hermoja. Tunnustan, että joskus olen ollut todella ärtynyt ja hermostunut tätä tehdessäni. Päähäni ja kehooni on kirjaimellisesti koskenut. Fiktion kirjoittaminen on ollut eri tavalla haastavaa, mutta silti helpompaa. Sitä tehdessäni olen saanut kokea enemmän tajunnan virran helppoutta. Tätä lajia en kuitenkaan ole kirjoittanut enää pitkään aikaan. Ehkä tilanne muuttuu vielä.
Joka tapauksessa, miten tahansa läpimurtoon tai lopputulokseen päätyykin, niin oivaltamisessa, kohdilleen ”loksahtamisen” tunteessa, on jotain ihmeellistä, jotain perustavanlaatuisella tavalla sielua hivelevää. Jopa maagista ja pyhää. Jotain minkä edessä tuntee välillä hämmästynyttä avuttomuutta. Ja jonka tullessa mahdolliset synnytyskivut pyyhkiytyvät pois.
Jotain sellaista, joka aiheuttaa hetkeksi syvän haavan jos se varastetaan tietoisesti. Tästä The Words-elokuvakin kertoo. Ja tämän olen kokenut muutamaan otteeseen itsekin. Pahin lienee on ollut tilanne, jossa tuttavani kopioi salassa esseeni, jonka kirjoitin erääseen kouluun hakiessani. Hän pääsi jatkoon ja minä en (hakijoiden töitä oli arvioimassa useampi henkilö). Tosin kun varkaus kävi ilmi, niin hänet diskattiin kesken monivaiheisen hakuprosessin. Kyseessä oli tämän jälkeen entinen tuttu. Hänen tekonsa oli jotain sellaista, joka oli ala-arvoisen alapuolella. Toisaalta jos hän olisi pyytänyt tekoaan anteeksi, niin olisin antanut sen anteeksi. Nopeammin. Annoin sen ajan kuluessa anteeksi ilman pyyntöäkin.
Tiedostamattomille prosesseille emme sen sijaan välttämättä mahda aina mitään ja sama asia on mahdollista keksiä usean ihmisen toimesta.
Tätä kuvasi aikoinaan Image-lehdessä Alexi Laiho, Children of Bodomin solisti ja keulahahmo, Guitar World-lehden äänestyksessä maailman parhaimmaksi valittu hevikitaristi.
Eräänä päivänä hän kuvitteli keksineensä ”parhaimman ja siisteimmän jutun ikinä.” Mahtavan tunteen jälkeen hän rupesi epäröimään. Kitarariffi kuulosti jotenkin tutulta. Levykokoelmaansa selatessa hänelle paljastui, että kyseessä olikin ollut alitajunnassa piileskellyt, toisen Metal-bändin, Panteran riffi, eikä hänen oma keksintönsä. Laiho kertoo:
Rupesi vituttamaan niin paljon, että join joka ikisen viinapisaran mitä täältä löytyi. Ja sen jälkeen iskin yhden meidän kultalevyistä päähäni.
Seuraavaksi Laihoa oli alkanut vituttaa lattialla olevat lasinsirpaleet, jotka hän päätti imuroida. Sillä seurauksella, että hän kompastui imurin letkuun ja löi päänsä seinään.
Mies parka. Aina ei suju. Sympatiat täältä. Mutta tarvitseeko luomisen olla näin raakaa menoa?
Minä tajusin eilen kirjoittaneeni vahingossa erääseen tekstiin lauseen, joka ei ollut minun, vaan John.C Parkinin. Kävin kiireesti korjaamassa tekstin niin, että viittasin häneen. Pahoittelut lipsahduksesta. En kuitenkaan lyönyt päähäni mitään. Harmitti ja ahdisti tovin kylläkin.
Malcolm Gladwell kuvaa luovuuteen ja oivalluksiin liittyviä alitajuisia prosesseja kirjassaan Blink – The Power of Thinking without Thinking. Me keräämme aivojemme sopukoihin (osittain tietoisesti, osittain tiedostamattomasti) valtavan määrän tietoja, taitoja ja kokemuksia, jotka painuvat alitajuntaan ja jotka käyvät jatkuvaa keskustelua toistensa kanssa. Saattaa olla, että tarvitaan vain yksi lisäelementti, niin tuloksena on vaikkapa uusi mullistava keksintö tai idea. Hän kutsuu tätä ”ohuesti viipaloinniksi”, joka viittaa alitajunnan kykyyn löytää toimivia, ehyitä malleja hyvin pienestä informaatiomäärästä.
Kansainvälisen bestsellerin, Eat, Pray, Love-teoksen kirjoittaja Elizabeth Gilbert käsittelee TED-puheessaan suosionsa jälkeisiä tunnelmia ja luomisprosessia puolestaan näin:
Minne tahansa menenkin ihmiset kohtelevat minua niin kuin olisin tuomittu. He tulevat luokseni huolestuneena ja kysyvät enkö minä ole peloissani etten koskaan pysty ylittämään teokseni suosiota? Vastaukseni on, että pelkään ja olen aina pelännyt. Ja pelkään monia muitakin asioita…
Gilbert kuvaa miten luoviin ihmisiin on liitetty usein käsitys henkisestä epätasapainosta. Miten monet heistä kuolivat nuorena ja usein oman kätensä kautta. Miten monet ovat tunteneet, että he eivät ole ”sujut” lahjojensa kanssa. Miten ihmisiin on istutettu ajatus siitä, että luovuus ja kärsimys liittyvät jotenkin yhteen:
Minun tapauksessani olisi hyvin vaarallista alkaa valumaan tällaisen olettamuksen synkälle polulle… Viimeisen vuoden aikana olen katsonut ajan läpi, etsien muiden sivilisaatioiden käsityksiä aiheesta. Että onko heillä ollut parempia ja järkevämpiä ajatuksia miten luovuutta voisi käsitellä ottaen huomioon siihen liittyvät emotionaaliset riskit. Tämä etsintä on johtanut minut antiikin Kreikkaan ja Roomaan…
Tällöin ei uskottu, että luovuus tulisi ihmisestä itsestään. Sen sijaan he uskoivat, että kyseessä oli jumalainen henki, joka kulki ihmisen läpi. Kreikkalaiset kutsuivat näitä jumalaisia luovuuden henkiä ”Daimoneiksi”… Roomalaiset kutsuivat samoja henkiä sanalla ”Genius”, jotka tulivat ulos piilostaan ja auttoivat taiteilijaa työssään.
Loistavaa. Etäisyys, josta puhun, psykologinen rakennelma, joka suojelee sinua työssäsi…Tämä suojeli aikoinaan myös narsismilta, koska älykkäät eivät voineet ottaa kunniaa lopputuloksesta…Jos taas työ meni penkin alle, niin sekään ei ollut kokonaan yksilön syy. Kaikki tiesivät, että tällöin ”Genius” oli ollut vain surkea.
Sitten tuli renesanssi ja muutti tämän . Me saimme suuren idean laittaa yksilö universumin keskipisteeksi…Tämä oli järkiperäisen humanismin alku…Tällöin yksittäisiin taiteilijoihin alettiin viitata niin, että he olivat ”Genius” sen sijaan, että heillä olisi ollut "Genius henki" mukanaan. Minusta tämä oli suuri virhe.
Gilbert jatkaa kertomalla miten hän tipahteli epätoivon kuoppiin kirjoittaessaan menestysteostaan, kunnes hän muisti tekemänsä haastettelun muusikko Tom Waitsin kanssa luovuuden ulkoistamisesta. Hän kirjaimellisesti nosti katseensa käsikirjoituksestaan ja alkoi puhua ”luovuuden hengelle”. Hän kertoi tälle tiukkaan sävyyn, että hän on antanut kaikkensa mitä hänellä oli kirjan eteen ja hänellä ei ollut enempää annettavaa. Jos ”henki” halusi työn olevan jotain parempaa, niin hänen oli paras ilmestyä ja hoitaa oma osuutensa sopimuksesta. Ja jos "henki" ei tehnyt tätä, niin hän kirjoittaisi silti, koska se on hänen työnsä.
Kiitos Elizabeth Gilbert. Hieno ajattelun strategia, jota aion käyttää jatkossakin. Miettimättä onko siinä järkeä vai ei. Tämä oli pitkään aikaan sellaisella tavalla kirjoitettu teksti, joka tuntui kevyemmältä kuin ennen. Vaikka aikaa kului yhdeksän tuntia. Tällä kertaa. Joskus saattaa hujahtaa paljon enemmänkin aikaa jos jään tutkimaan jotain tarpeeksi intensiivisesti.
Hoksasin tätä pohtiessani myös toisen aiemmin ontuneen seikan tavassani työskennellä: olen tuottanut tekstejä sellaisessa tahdissa, joka ei ole ollut minulle hyväksi. Ottaen huomioon kokonaiskuvan. Sen mitä muita osa-alueita elämääni kuuluu kirjoittamisen lisäksi. Oppia ikä kaikki.
Hyvät lukijani, tästä eteenpäin kirjoitan siis harvemmin, mutta voitte luottaa siihen, että kun ilmestyn paikalle, niin teen oman osani työstä edelleen parhaani mukaan. Ja jätän loput ”Geniukseni” haltuun.
Rakkaudella Angelika
Lähteet:
Image: 4/2010. Sivu: 30.
Malcolm Gladwell: Blink-The Power of Thinking Without Thinking. Sivu: 23.
https://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=86x-u-tz0MA
maanantai 4. maaliskuuta 2013
Oma heijaste vai todellisuus?
”Näin kun hän joi vielä lasillisen viiniä, vaikka oli tunti sitten sanonut, että ei enää juo. Ja hän sammalsi sen jälkeen. Selkeästi hänellä on alkoholiongelma. Minä lopetin aikoinaan juomisen, koska huomasin, että join liikaa. On se kauheaa tämä nykymeno. Näkee, että ihmiset ovat kieltämistilassa. Minä myönsin ongelmani. Miksi eivät muutkin tee tätä? Koko yhteiskunnan pitäisi raitistua.”
”Ihmiset ovat niin itsekkäitä. On itsekkyyden syytä, että meillä on niin vakava eriarvoisuus. Olen aina inhonnut itsekkäitä ihmisiä. Minä päätin luopua urasta jäädäkseni hoitamaan perheeni tarpeita. Lapset tarvitsevat äitiä kotona eikä mitään uraohjusta. Äitiys on maailman tärkein ammatti ja siinä on laitettava muut itsensä edelle. Miksi ihmiset eivät voi ymmärtää tätä?”
”Allekirjoitin juuri adressin, jossa vaaditaan vaihtoehtohoitojen kieltämistä. Olen ehdottomasti uskomushoitoja vastaan. Niissä on kyse ihmisten huijaamisesta ja lumevaikutuksesta. On se kumma, että meillä on moderni, viimeisen päälle tieteellisesti tutkittu lääketiede, niin ihmiset haluavat mennä hoitoihin joillekin puoskareille. Tämä huuhaaporukka haluaa nyhtää ihmisiltä vain rahat pois, he ovat epäeettisiä ja aiheuttavat vakavaa vahinkoa. Kyllä valtion olisi pitänyt jo puuttua tähän.”
Kirjoittamani, osittain todelliset ja osittain fiktiiviset kannanotot, ovat ääriesimerkkejä uskomuksista, yleistämisestä ja eräästä vääristämisen alalajista, jossa jokin asia ilmaistaan yleisenä totuutena, vaikka kyse on henkilökohtaisesta näkemyksestä. Palataan näihin tekstin lopussa tarkemmin.
Esimerkeissä voi olla myös kyse ilmiöstä, jota kutsutaan projektioksi. Erään läheiseni määritelmäehdotuksen jälkeen olen alkanut kutsua tätä ulkoistamiseksi.
Projektiota kuvataan Wikipediassa näin: Projektio (lat. proiacere=heittää eteen) on psykologian ja psykiatrian käsite, jolla tarkoitetaan omien mielensisältöjen heijastamista toiseen ihmiseen tai muuhun ulkoiseen kohteeseen. Projektio kuuluu ns. defenssimekanismeihin (puolustusreaktio). Asianosainen ei välttämättä ole tietoinen projektiostaan eikä oivalla, että havainnoi omaa psyykkistä todellisuuttaan ikään kuin se olisi objektiivista todellisuutta. Kyseiset mielensisällöt koetaan usein torjuttaviksi, ne saattavat ärsyttää tai ahdistaa asianosaista itseään. Esimerkiksi omat ahneusyllykkeet voidaan sijoittaa vaikkapa juutalaisiin ja asianosaisesta näyttää siltä kuin juutalaiset todella olisivat ahneita. Myös toiveita ja unelmia voidaan projisoida.
Jos ajattelet videotykkiä, jolla heijastetaan valkokankaalle vaikkapa elokuva, niin saat selkeämmän käsityksen siitä miten ulkoistaminen toimii. Vaikka heijastettu kuva näyttää sijaitsevan valkokankaalla, niin todellisuudessa toiminta tapahtuu vain videotykin sisällä. Aivan samalla tavalla me saatamme nähdä toisissa ihmisissä ja maailmassa erilaisia piirteitä ja asioita, jotka ovat vain oman mielemme heijasteita. Ne voivat näyttää ja tuntua todelta, vaikka ne eivät ole totta. Eli meillä on otsassamme pieni, näkymätön videotykki, jonka kautta pyöritämme eteemme elokuvaa, jota me itse käsikirjoitamme.
Olet varmaankin joskus kuullut sanottavan, että se mikä ärsyttää toisessa, ärsyttää itsessä. Tämä ei pidä aina paikkaansa, mutta toisinaan näin on. Asian todellinen laita on helppo selvittää niin, että pysähtyy aika ajoin itsensä äärelle ja miettii henkilöitä, joiden käyttäytyminen mahdollisesti ärsyttää ja katsoo tarkkaan omaan sisimpäänsä löytääkö näitä taipumuksia itsestään. Jos löytää, niin voi olla aika kohdata nämä ulkoistamisen sijaan.
Henkilökohtaisesti olen alkanut käyttää mahdollista ärsyyntymisen tunnetta kompassina, jonka avulla löydän kasvunpaikkojani. Toisinaan törmään johonkin vääristymään ja suoristan sen. Toisinaan taas en, vaan tulen siihen tulokseen, että ärsyyntyminen kertoo tarpeesta ottaa esimerkiksi johonkin henkilöön, asiaan tai tilanteeseen etäisyyttä. Tai sanoa rehellisesti mitä tuntee. Tai katsoa ns. suurempaa kuvaa, jossa asia menettää merkityksensä.
Kyse voi olla myös piilottelevista peloista, joka naamioituvat esimerkiksi voimakkaisiin ja lukittuneisiin ”yhden totuuden” kannanottoihin. Kontrollin menettämisen pelosta, omien heikkouksien ja halujen pelosta, väärässä olemisen pelosta. Pelosta, että oma elämä olisi perustunut valheisiin. Pelosta, että itselle merkitykselliset asiat eivät olisikaan olleet niin merkityksellisiä. Pelosta, että ei koskaan olisikaan ollut yhtään parempi kuin muut. Ei edes parempi kuin ne, joita eniten halveksii. Pelosta, että huomaisi oman avarakatseisuuden muuttuneen aikoja sitten vain toisenlaiseksi ennakkoluulon muodoksi. Ennakkoluuloksi niitä kohtaan, jotka on oman videotykkinsä kautta määritellyt ennakkoluuloisiksi.
Erilaisista peloista, jotka kohdatessaan huomaisi aina uudelleen, että ne ovat vain heijasteita, harhoja. Joiden takana on vapaus.
Toisinaan projektion kumppanina kulkee toive siitä, että jos saisi tarpeeksi monta ihmistä puolelleen, uskomaan omaan heijasteeseensa, niin oma kuviteltu totuus muuttuisi oikeaksi totuudeksi. Ja että syvällä sisimmässä sykkivä epävarmuuden tunne lakkaisi ja saisi rauhan sielulleen.
Kuviteltu totuus ei kuitenkaan koskaan muutu oikeaksi totuudeksi. Eikä sen varassa elävä saa koskaan täyttä rauhaa sisimpäänsä. Eikö siis kannattaisi aika ajoin haastaa käsityksiään? Tai ainakin olla joustava niiden suhteen? Suhtautua joihinkin kevyemmin? Jopa huumorilla? Etenkin kun videotykissä on lamppu, joka kuluu ennen pitkää loppuun – kukaan meistä ei pysty loputtomiin pitämään heijasteitaan yllä. Onneksi, koska niiden takana on aina jotain parempaa, puhtaampaa ja aidompaa.
Palataan takaisin alun esimerkkeihin.
”Näin kun hän joi vielä lasillisen viiniä, vaikka oli tunti sitten sanonut, että ei enää juo. Ja hän sammalsi sen jälkeen. Selkeästi hänellä on alkoholiongelma. Minä lopetin aikoinaan juomisen, koska huomasin, että join liikaa. On se kauheaa tämä nykymeno. Näkee, että ihmiset ovat kieltämistilassa. Minä myönsin ongelmani. Miksi eivät muutkin tee tätä? Koko yhteiskunnan pitäisi raitistua.”
Kun aloin löytää ratkaisuja omiin entisiin ongelmiini ja luopua alkoholin käyttämisestä selviytymisen välineenä, päädyin pohtimaan alkoholinkäytön historiaani ja koko aihetta myös laajemmasta näkökulmasta. Kyselin itseltäni mikä oli minun suhtautumiseni ja kantani juomiseen, millainen alkoholin käyttäjä halusin itse olla vai halusinko olla loppuelämäni raitis. Pidin lyhyempiä ja pidempiä taukoja alkoholin käytössä ja huomasin yhdessä vaiheessa hyvin mielenkiintoisen asenteen synnyn itsessäni: aloin pelätä alkoholia ja tuomita mielessäni niitä, jotka joivat usein. Kännissä olevat ihmiset ahdistivat. Samaan aikaan sain voimaantumisen tunteita siitä, että urheilin, olin kovassa kunnossa ja hallitsin itseäni niin erinomaisesti. Entisenä kontrollifriikkinä tällainen meno tuotti tyydytystä hallintaa halajavalle puolelle minussa. Kesti vähän aikaa havahtua siihen, että siitä ihmisestä, joka oli tuntenut aina syvää ymmärrystä ja armollisuutta toisia ihmisiä kohtaan, oli tulossa hyvää vauhtia ehta kusipää. Tällöin vedin jarrut päälle ja vaihdoin suuntaa. Oivalsin, että raitistumisestani ei tulisi olemaan todellista hyötyä pidemmän päälle jos se perustuisi pelkoon ja muiden tuomitsemiseen. Näin aloin etsiä kultaista keskitietä ääripäiden sijaan niin toiminnassani kuin asenteissanikin. Lopulta löysin jotain paljon merkittävämpää elämästä ja ihmisyydestäni kuin alkoholin käytön pohtimisen. Todellinen ongelma olikin ollut jokin ihan muu kuin olin pitkään kuvitellut.
Alkoholin aiheuttamat haitat ovat yhteiskunnassamme mittavia, mutta niitä olisi ehkä parempi lähestyä kokonaisvaltaisemman näkemyksen ja toisenlaisen asenteen kautta.
”Ihmiset ovat niin itsekkäitä. On itsekkyyden syytä, että meillä on niin vakava eriarvoisuus. Olen aina inhonnut itsekkäitä ihmisiä. Minä päätin luopua urasta jäädäkseni hoitamaan perheeni tarpeita. Lapset tarvitsevat äitiä kotona eikä mitään uraohjusta. Äitiys on maailman tärkein ammatti ja siinä on laitettava muut itsensä edelle. Miksi ihmiset eivät voi ymmärtää tätä?”
Tähän kannanottoon pieni alkuhuomautus: me kaikki olemme itsekkäitä ja epäitsekkyyden takaa löytyy aina itsekkyys, koska epäitsekkyys tuottaa myös itsekkäästi mielihyvää itselle. Kirjoitin tästä aiheesta aikaisemmin tekstin tutkimusviitteineen, joka löytyy tästä. Itsekkyys on luonnollinen osa selviytymisjärjestelmäämme, joka hyödyttää myös muiden selviytymistä. John C.Parkin antaa tästä hyvän esimerkin:
Jokainen kerta kun olet lentokoneessa pieni palanen ajatonta viisautta kulkee edestäsi. Se tulee esiin turvaohjeiden aikana. ”Jos koneen ilmanpaine laskee, happinaamarit tipahtavat ylhäältä automaattisesti eteesi. Aseta happinaamari aina ensin itsellesi ja auta vasta sen jälkeen mukanasi olevia lapsia.” Sinusta ei ole heille hyötyä jos olet kuollut…
Eriarvoisuuden syyt ovat monitahoisemmat, joihin liittyy muun muassa korkeammalta sanellut poliittiset kiemurat, ontuva talousjärjestelmä ja vallan käytön ulottuvuudet, jotka johtavat paljon, paljon syvemmälle ja pidemmälle kuin vain omaan maahamme, kulttuuriimme ja tavallisiin työtä tekeviin kansalaisiin.
Ja niin hienoa ja merkittävää kuin uuden elämän synnyttäminen ja kasvattaminen onkin, maailmasta löytyy muitakin hienoja ja merkittäviä asioita, joita ihmiset voivat tehdä. Näitä ovat esimerkiksi muiden auttaminen, hyödyllisten ja iloa tuottavien keksintöjen tekeminen tai vaikkapa taiteen, kirjallisuuden, musiikin ja huumorin luominen. Listaa voisi jatkaa loputtomiin.
”Allekirjoitin juuri adressin, jossa vaaditaan vaihtoehtohoitojen kieltämistä. Olen ehdottomasti uskomushoitoja vastaan. Niissä on kyse ihmisten huijaamisesta ja lumevaikutuksesta. On se kumma, että meillä on moderni, viimeisen päälle tieteellisesti tutkittu lääketiede, niin ihmiset haluavat mennä hoitoihin joillekin puoskareille. Tämä huuhaaporukka haluaa nyhtää ihmisiltä vain rahat pois, he ovat epäeettisiä ja aiheuttavat vakavaa vahinkoa. Kyllä valtion olisi pitänyt jo puuttua tähän.”
Olen miettinyt joskus sanaa ”vaihtoehtohoito”. Eikö se ole hieno asia, että on olemassa mahdollisimman paljon erilaisia vaihtoehtoja, joista erilaiset yksilöt voivat valita itselleen sopivimmat? Mitä lume/plasebovaikutukseen tulee, niin esimerkiksi mielialalääkkeiden vaikutuksesta merkittävä osa on uskomusvaikutteista.
Neurotutkija Eero Castrenin mukaan masennuslääkkeitä käytetään myös väärin. Ne itsessään eivät paranna. Paraneminen edellyttää, että aivojen kytkennät ohjataan oikeanlaisiksi harjoittelun, kuntoutuksen tai terapian avulla. Lääkkeiden tehtävänä on vain palauttaa aikuisten aivojen muovautuvuus.
Image-lehden Kemiallinen ystävä artikkelissa kerrotaan, että masennuslääkkeiden lisäksi, joita syö noin puoli miljoonaa suomalaista, mielen hoidon kentälle on ilmestyneet psykoosilääkkeet, joita käyttää kymmenet tuhannet ihmiset. Muuhun kuin psykoosin hoitoon.
Lääkärit määräävät näitä lääkkeitä esimerkiksi stressiin, unettomuuteen, ahdistukseen ja levottomuuteen. Uuden polven psykoosilääkkeillä saadaan pyyhkäistyä pienemmillä haittavaikutuksilla kätevästi pois ne tunteet, jotka kertoisivat yksilölle, että olisi aika muuttaa esimerkiksi elintapojaan, työpaikkaa, ihmissuhteitaan tai suhtautumista itseensä ja elämään. Me tunnemme syystä erilaisia tunteita.
Samaisessa artikkelissa todetaan, että neuroleptien pitkäaikaiskäyttö aiheuttaa pysyviä muutoksia aivojen kemioihin. Uusien lääkkeiden kohdalla ollaan vielä lopullisista vaikutuksista kysymysmerkkinä, mutta se ei hidasta näiden määräämistä.
Tulehduskipulääkkeisiin kuolee Suomessa noin 200 vuodessa ja hoitovirheet maksavat yhteiskunnalle noin miljardin vuodessa.
Eetttisyys ja vastuullisuus? Eräs lääkäri oli juuri määräämässä minulle mielialalääkkeitä kuukautisvaivoihin.
Kuinka moni on kuollut kuumakivihoitoon, siihen, että energiahoitaja pitää käsiään asiakkaan kehon yllä tai että ihon alle laitetaan akupunktioneulat?
Toisaalta, tiettyjen vaivojen, ongelmien ja sairauksien hoitoon ainoa oikea osoite on terveyskeskus, sairaala tai psykiatrin/psykologin vastaanotto. Joissa muuten toimii upeita alan ammattilaisia. Olisi edesvastuutonta väittää toisin.
Yleistetään ja vääristetään vähemmän, laajennetaan näkemyksiämme ja pyritään sammuttamaan useammin videotykkimme. Eikö totta?
Erittäin hyvää ja avarakatseista viikkoa kaikille ja suuri kiitos blogini lukemisesta.
Lähteet:
Richard Bandler: Licensed Practitioner of NLP Trademark materiaali
F**k it: The Ultimate Spiritual Way. Sivu 140.
Image maaliskuu 2013. Sivut 48-54.
http://www.helsinki.fi/viikki/Uutisarkisto_2013/Pelkka_masennuslaake_ei_paranna.html
http://www.iltalehti.fi/uutiset/2012060215660133_uu.shtml?ref=kn
http://www.suomiapteekki.fi/Saerkylaeaekkeet
”Ihmiset ovat niin itsekkäitä. On itsekkyyden syytä, että meillä on niin vakava eriarvoisuus. Olen aina inhonnut itsekkäitä ihmisiä. Minä päätin luopua urasta jäädäkseni hoitamaan perheeni tarpeita. Lapset tarvitsevat äitiä kotona eikä mitään uraohjusta. Äitiys on maailman tärkein ammatti ja siinä on laitettava muut itsensä edelle. Miksi ihmiset eivät voi ymmärtää tätä?”
”Allekirjoitin juuri adressin, jossa vaaditaan vaihtoehtohoitojen kieltämistä. Olen ehdottomasti uskomushoitoja vastaan. Niissä on kyse ihmisten huijaamisesta ja lumevaikutuksesta. On se kumma, että meillä on moderni, viimeisen päälle tieteellisesti tutkittu lääketiede, niin ihmiset haluavat mennä hoitoihin joillekin puoskareille. Tämä huuhaaporukka haluaa nyhtää ihmisiltä vain rahat pois, he ovat epäeettisiä ja aiheuttavat vakavaa vahinkoa. Kyllä valtion olisi pitänyt jo puuttua tähän.”
Kirjoittamani, osittain todelliset ja osittain fiktiiviset kannanotot, ovat ääriesimerkkejä uskomuksista, yleistämisestä ja eräästä vääristämisen alalajista, jossa jokin asia ilmaistaan yleisenä totuutena, vaikka kyse on henkilökohtaisesta näkemyksestä. Palataan näihin tekstin lopussa tarkemmin.
Esimerkeissä voi olla myös kyse ilmiöstä, jota kutsutaan projektioksi. Erään läheiseni määritelmäehdotuksen jälkeen olen alkanut kutsua tätä ulkoistamiseksi.
Projektiota kuvataan Wikipediassa näin: Projektio (lat. proiacere=heittää eteen) on psykologian ja psykiatrian käsite, jolla tarkoitetaan omien mielensisältöjen heijastamista toiseen ihmiseen tai muuhun ulkoiseen kohteeseen. Projektio kuuluu ns. defenssimekanismeihin (puolustusreaktio). Asianosainen ei välttämättä ole tietoinen projektiostaan eikä oivalla, että havainnoi omaa psyykkistä todellisuuttaan ikään kuin se olisi objektiivista todellisuutta. Kyseiset mielensisällöt koetaan usein torjuttaviksi, ne saattavat ärsyttää tai ahdistaa asianosaista itseään. Esimerkiksi omat ahneusyllykkeet voidaan sijoittaa vaikkapa juutalaisiin ja asianosaisesta näyttää siltä kuin juutalaiset todella olisivat ahneita. Myös toiveita ja unelmia voidaan projisoida.
Jos ajattelet videotykkiä, jolla heijastetaan valkokankaalle vaikkapa elokuva, niin saat selkeämmän käsityksen siitä miten ulkoistaminen toimii. Vaikka heijastettu kuva näyttää sijaitsevan valkokankaalla, niin todellisuudessa toiminta tapahtuu vain videotykin sisällä. Aivan samalla tavalla me saatamme nähdä toisissa ihmisissä ja maailmassa erilaisia piirteitä ja asioita, jotka ovat vain oman mielemme heijasteita. Ne voivat näyttää ja tuntua todelta, vaikka ne eivät ole totta. Eli meillä on otsassamme pieni, näkymätön videotykki, jonka kautta pyöritämme eteemme elokuvaa, jota me itse käsikirjoitamme.
Olet varmaankin joskus kuullut sanottavan, että se mikä ärsyttää toisessa, ärsyttää itsessä. Tämä ei pidä aina paikkaansa, mutta toisinaan näin on. Asian todellinen laita on helppo selvittää niin, että pysähtyy aika ajoin itsensä äärelle ja miettii henkilöitä, joiden käyttäytyminen mahdollisesti ärsyttää ja katsoo tarkkaan omaan sisimpäänsä löytääkö näitä taipumuksia itsestään. Jos löytää, niin voi olla aika kohdata nämä ulkoistamisen sijaan.
Henkilökohtaisesti olen alkanut käyttää mahdollista ärsyyntymisen tunnetta kompassina, jonka avulla löydän kasvunpaikkojani. Toisinaan törmään johonkin vääristymään ja suoristan sen. Toisinaan taas en, vaan tulen siihen tulokseen, että ärsyyntyminen kertoo tarpeesta ottaa esimerkiksi johonkin henkilöön, asiaan tai tilanteeseen etäisyyttä. Tai sanoa rehellisesti mitä tuntee. Tai katsoa ns. suurempaa kuvaa, jossa asia menettää merkityksensä.
Kyse voi olla myös piilottelevista peloista, joka naamioituvat esimerkiksi voimakkaisiin ja lukittuneisiin ”yhden totuuden” kannanottoihin. Kontrollin menettämisen pelosta, omien heikkouksien ja halujen pelosta, väärässä olemisen pelosta. Pelosta, että oma elämä olisi perustunut valheisiin. Pelosta, että itselle merkitykselliset asiat eivät olisikaan olleet niin merkityksellisiä. Pelosta, että ei koskaan olisikaan ollut yhtään parempi kuin muut. Ei edes parempi kuin ne, joita eniten halveksii. Pelosta, että huomaisi oman avarakatseisuuden muuttuneen aikoja sitten vain toisenlaiseksi ennakkoluulon muodoksi. Ennakkoluuloksi niitä kohtaan, jotka on oman videotykkinsä kautta määritellyt ennakkoluuloisiksi.
Erilaisista peloista, jotka kohdatessaan huomaisi aina uudelleen, että ne ovat vain heijasteita, harhoja. Joiden takana on vapaus.
Toisinaan projektion kumppanina kulkee toive siitä, että jos saisi tarpeeksi monta ihmistä puolelleen, uskomaan omaan heijasteeseensa, niin oma kuviteltu totuus muuttuisi oikeaksi totuudeksi. Ja että syvällä sisimmässä sykkivä epävarmuuden tunne lakkaisi ja saisi rauhan sielulleen.
Kuviteltu totuus ei kuitenkaan koskaan muutu oikeaksi totuudeksi. Eikä sen varassa elävä saa koskaan täyttä rauhaa sisimpäänsä. Eikö siis kannattaisi aika ajoin haastaa käsityksiään? Tai ainakin olla joustava niiden suhteen? Suhtautua joihinkin kevyemmin? Jopa huumorilla? Etenkin kun videotykissä on lamppu, joka kuluu ennen pitkää loppuun – kukaan meistä ei pysty loputtomiin pitämään heijasteitaan yllä. Onneksi, koska niiden takana on aina jotain parempaa, puhtaampaa ja aidompaa.
Palataan takaisin alun esimerkkeihin.
”Näin kun hän joi vielä lasillisen viiniä, vaikka oli tunti sitten sanonut, että ei enää juo. Ja hän sammalsi sen jälkeen. Selkeästi hänellä on alkoholiongelma. Minä lopetin aikoinaan juomisen, koska huomasin, että join liikaa. On se kauheaa tämä nykymeno. Näkee, että ihmiset ovat kieltämistilassa. Minä myönsin ongelmani. Miksi eivät muutkin tee tätä? Koko yhteiskunnan pitäisi raitistua.”
Kun aloin löytää ratkaisuja omiin entisiin ongelmiini ja luopua alkoholin käyttämisestä selviytymisen välineenä, päädyin pohtimaan alkoholinkäytön historiaani ja koko aihetta myös laajemmasta näkökulmasta. Kyselin itseltäni mikä oli minun suhtautumiseni ja kantani juomiseen, millainen alkoholin käyttäjä halusin itse olla vai halusinko olla loppuelämäni raitis. Pidin lyhyempiä ja pidempiä taukoja alkoholin käytössä ja huomasin yhdessä vaiheessa hyvin mielenkiintoisen asenteen synnyn itsessäni: aloin pelätä alkoholia ja tuomita mielessäni niitä, jotka joivat usein. Kännissä olevat ihmiset ahdistivat. Samaan aikaan sain voimaantumisen tunteita siitä, että urheilin, olin kovassa kunnossa ja hallitsin itseäni niin erinomaisesti. Entisenä kontrollifriikkinä tällainen meno tuotti tyydytystä hallintaa halajavalle puolelle minussa. Kesti vähän aikaa havahtua siihen, että siitä ihmisestä, joka oli tuntenut aina syvää ymmärrystä ja armollisuutta toisia ihmisiä kohtaan, oli tulossa hyvää vauhtia ehta kusipää. Tällöin vedin jarrut päälle ja vaihdoin suuntaa. Oivalsin, että raitistumisestani ei tulisi olemaan todellista hyötyä pidemmän päälle jos se perustuisi pelkoon ja muiden tuomitsemiseen. Näin aloin etsiä kultaista keskitietä ääripäiden sijaan niin toiminnassani kuin asenteissanikin. Lopulta löysin jotain paljon merkittävämpää elämästä ja ihmisyydestäni kuin alkoholin käytön pohtimisen. Todellinen ongelma olikin ollut jokin ihan muu kuin olin pitkään kuvitellut.
Alkoholin aiheuttamat haitat ovat yhteiskunnassamme mittavia, mutta niitä olisi ehkä parempi lähestyä kokonaisvaltaisemman näkemyksen ja toisenlaisen asenteen kautta.
”Ihmiset ovat niin itsekkäitä. On itsekkyyden syytä, että meillä on niin vakava eriarvoisuus. Olen aina inhonnut itsekkäitä ihmisiä. Minä päätin luopua urasta jäädäkseni hoitamaan perheeni tarpeita. Lapset tarvitsevat äitiä kotona eikä mitään uraohjusta. Äitiys on maailman tärkein ammatti ja siinä on laitettava muut itsensä edelle. Miksi ihmiset eivät voi ymmärtää tätä?”
Tähän kannanottoon pieni alkuhuomautus: me kaikki olemme itsekkäitä ja epäitsekkyyden takaa löytyy aina itsekkyys, koska epäitsekkyys tuottaa myös itsekkäästi mielihyvää itselle. Kirjoitin tästä aiheesta aikaisemmin tekstin tutkimusviitteineen, joka löytyy tästä. Itsekkyys on luonnollinen osa selviytymisjärjestelmäämme, joka hyödyttää myös muiden selviytymistä. John C.Parkin antaa tästä hyvän esimerkin:
Jokainen kerta kun olet lentokoneessa pieni palanen ajatonta viisautta kulkee edestäsi. Se tulee esiin turvaohjeiden aikana. ”Jos koneen ilmanpaine laskee, happinaamarit tipahtavat ylhäältä automaattisesti eteesi. Aseta happinaamari aina ensin itsellesi ja auta vasta sen jälkeen mukanasi olevia lapsia.” Sinusta ei ole heille hyötyä jos olet kuollut…
Eriarvoisuuden syyt ovat monitahoisemmat, joihin liittyy muun muassa korkeammalta sanellut poliittiset kiemurat, ontuva talousjärjestelmä ja vallan käytön ulottuvuudet, jotka johtavat paljon, paljon syvemmälle ja pidemmälle kuin vain omaan maahamme, kulttuuriimme ja tavallisiin työtä tekeviin kansalaisiin.
Ja niin hienoa ja merkittävää kuin uuden elämän synnyttäminen ja kasvattaminen onkin, maailmasta löytyy muitakin hienoja ja merkittäviä asioita, joita ihmiset voivat tehdä. Näitä ovat esimerkiksi muiden auttaminen, hyödyllisten ja iloa tuottavien keksintöjen tekeminen tai vaikkapa taiteen, kirjallisuuden, musiikin ja huumorin luominen. Listaa voisi jatkaa loputtomiin.
”Allekirjoitin juuri adressin, jossa vaaditaan vaihtoehtohoitojen kieltämistä. Olen ehdottomasti uskomushoitoja vastaan. Niissä on kyse ihmisten huijaamisesta ja lumevaikutuksesta. On se kumma, että meillä on moderni, viimeisen päälle tieteellisesti tutkittu lääketiede, niin ihmiset haluavat mennä hoitoihin joillekin puoskareille. Tämä huuhaaporukka haluaa nyhtää ihmisiltä vain rahat pois, he ovat epäeettisiä ja aiheuttavat vakavaa vahinkoa. Kyllä valtion olisi pitänyt jo puuttua tähän.”
Olen miettinyt joskus sanaa ”vaihtoehtohoito”. Eikö se ole hieno asia, että on olemassa mahdollisimman paljon erilaisia vaihtoehtoja, joista erilaiset yksilöt voivat valita itselleen sopivimmat? Mitä lume/plasebovaikutukseen tulee, niin esimerkiksi mielialalääkkeiden vaikutuksesta merkittävä osa on uskomusvaikutteista.
Neurotutkija Eero Castrenin mukaan masennuslääkkeitä käytetään myös väärin. Ne itsessään eivät paranna. Paraneminen edellyttää, että aivojen kytkennät ohjataan oikeanlaisiksi harjoittelun, kuntoutuksen tai terapian avulla. Lääkkeiden tehtävänä on vain palauttaa aikuisten aivojen muovautuvuus.
Image-lehden Kemiallinen ystävä artikkelissa kerrotaan, että masennuslääkkeiden lisäksi, joita syö noin puoli miljoonaa suomalaista, mielen hoidon kentälle on ilmestyneet psykoosilääkkeet, joita käyttää kymmenet tuhannet ihmiset. Muuhun kuin psykoosin hoitoon.
Lääkärit määräävät näitä lääkkeitä esimerkiksi stressiin, unettomuuteen, ahdistukseen ja levottomuuteen. Uuden polven psykoosilääkkeillä saadaan pyyhkäistyä pienemmillä haittavaikutuksilla kätevästi pois ne tunteet, jotka kertoisivat yksilölle, että olisi aika muuttaa esimerkiksi elintapojaan, työpaikkaa, ihmissuhteitaan tai suhtautumista itseensä ja elämään. Me tunnemme syystä erilaisia tunteita.
Samaisessa artikkelissa todetaan, että neuroleptien pitkäaikaiskäyttö aiheuttaa pysyviä muutoksia aivojen kemioihin. Uusien lääkkeiden kohdalla ollaan vielä lopullisista vaikutuksista kysymysmerkkinä, mutta se ei hidasta näiden määräämistä.
Tulehduskipulääkkeisiin kuolee Suomessa noin 200 vuodessa ja hoitovirheet maksavat yhteiskunnalle noin miljardin vuodessa.
Eetttisyys ja vastuullisuus? Eräs lääkäri oli juuri määräämässä minulle mielialalääkkeitä kuukautisvaivoihin.
Kuinka moni on kuollut kuumakivihoitoon, siihen, että energiahoitaja pitää käsiään asiakkaan kehon yllä tai että ihon alle laitetaan akupunktioneulat?
Toisaalta, tiettyjen vaivojen, ongelmien ja sairauksien hoitoon ainoa oikea osoite on terveyskeskus, sairaala tai psykiatrin/psykologin vastaanotto. Joissa muuten toimii upeita alan ammattilaisia. Olisi edesvastuutonta väittää toisin.
Yleistetään ja vääristetään vähemmän, laajennetaan näkemyksiämme ja pyritään sammuttamaan useammin videotykkimme. Eikö totta?
Erittäin hyvää ja avarakatseista viikkoa kaikille ja suuri kiitos blogini lukemisesta.
Lähteet:
Richard Bandler: Licensed Practitioner of NLP Trademark materiaali
F**k it: The Ultimate Spiritual Way. Sivu 140.
Image maaliskuu 2013. Sivut 48-54.
http://www.helsinki.fi/viikki/Uutisarkisto_2013/Pelkka_masennuslaake_ei_paranna.html
http://www.iltalehti.fi/uutiset/2012060215660133_uu.shtml?ref=kn
http://www.suomiapteekki.fi/Saerkylaeaekkeet
torstai 21. helmikuuta 2013
Kun antaa niin?
Olimme sitten varattomia tai ylenpalttisen hyvin toimeentulevia, raha herättää haasteita… Joten Fuck it. Mitä jos lakkaisit viljelemästä tuomioita rahasta?
Raha itsessään on kuitenkin vain luotu käsite vaihtamiselle. Se on viestintuoja sinun ja maailman välillä, jossa on tehty sopimus vaihtamisesta. Ja sinä tiedät mitä viestintuojasta sanotaan: älä ammu häntä.
John C.Parkin
Tämä teksti käsittelee rahaa sen alkuperäisessä merkityksessä, vaihdon välineenä yksilöiden kesken, irrallaan politiikasta tai kannanotoista maailmantalouden kiemuroihin. Jos poliittinen kantani kuitenkin kiinnostaa jotakuta, niin voin kertoa sen: kantani on vasemmistolais-oikeistolais-keskustalais-sosiaalidemokraattis-vihreä ja kuulun universaaliin TJKSMTHLJLM-puolueeseen, joka tarkoittaa: Tee ja kannata sitä mikä tuottaa hyviä lopputuloksia ja luovu muusta. Tällä tiellä olen ollut jo pitkään. Kysellen, oppien, välillä harhautuen ja lopulta perille löytäen, yhä uudestaan.
Minulla oli pitkään ristiriitainen suhtautuminen rahaan ja toimeentuloon. Liitin rahaan monia sellaisia tunteita, määreitä, uskomuksia ja asenteita, jotka eivät siihen kuuluneet. Toisaalta koin rahan epämääräisesti pahana asiana. Olin nähnyt moukkamaista pröystäilyä (oman määritelmäni mukaan) ja tiesin tuttavapiirissä parista itsemurhasta,jotka liitettiin korkeaan varallisuuteen (todellisuudessa ongelma oli jossain muualla). Toisaalta koin rahan välttämättömänä hyvänä.
Vuosien kuluessa suhtautumiseni rahaan muuttui tervehenkisemmäksi ja järkevämmäksi, mutta parin viikon sisään havahduin siihen, että oli koittanut aika pysähtyä uudestaan tämän aiheen äärelle.
”Masentuneilta viel massit pois haahhhaaaaa.”
Tämä oli eräs kommenteista, kun ystäväni jakoi ”seinällään” ilmoitukseni masentuneille tarkoitetusta valmennuksesta, jonka taustoista kirjoitin eräässä aikaisemmassa tekstissä. Se löytyy tästä.
Tarjosin 6 henkilölle mahdollisuutta tulla kolme päivää kestävään pilottivalmennukseen 150 eurolla. 70% valmennuksen sisällöstä oli jo todettu toivottuja tuloksia tuottavaksi muiden asiakkaiden kanssa. Tarjosin hinnan alennusta, koska halusin hioa loput osa-alueista huippuunsa käytännössä. Summaan sisältyi valmennuksen lisäksi 24% ALV (joka menee jokaisesta valmennuksesta mitä teen) ja kurssimateriaali. Kun tästä vähennetään vielä yli 60 km autolla tehdyt työmatkat, ruokailut, koulutustilan vuokra, verot ja pakolliset muut kulut, kuten vakuutukset ja eläkemaksut, niin oliko korvauspyyntö kohtuullinen? Palaan tähän myöhemmin.
Kommentti saattoi olla tarkoitettu harmittomaksi vitsiksi. Jotkut eivät kuitenkaan koe toimeentulosta puhumista harmittomana vitsinä. Keveyttä aiheen käsittelyyn kuitenkin kaivattaisiin, koska köyhyyden ja puutteen pelko herättää usein lisää puutetta. Jos ei rahallista, niin henkistä, koska se mihin me kiinnitämme huomiomme kasvaa. Taloudellista hätää kokeneena ja muita samassa tilanteessa olleita seuraamalla voin allekirjoittaa tämän.
Jotta aiheen käsittely ei jäisi vain omien kokemusteni varaan, pyysin Facebookissa ihmisiä jatkamaan tiettyjä rahaa koskevia lauseita. Seuraavassa otteita lauseista vastauksineen:
Raha on… loppu, väline, vaihtoväline, maksuväline, erinomainen opettaja, motivaattori, arvon mitta, substantiivi, välttämätöntä.
Rikkaat ihmiset ovat… onnekkaita, pelokkaita, sijoituksissaan kaukonäköisempiä, joskus ylimielisiä, onnekkaita tai fiksuja tai molempia, kiinnostuneita saamaan sitä lisää, usein yritteliäitä, vainottuja, taloudellisesti riippumattomia, varmastikin tehneet paljon duunia ja sellaisia valintoja, jotka ovat mahdollistaneet rikastumisen.
Rahalla saa… melkein kaikkea, valtaa, rahalla saa ja hevosella pääsee, vaikutusvaltaa, parempaa palvelua ja ainakin näennäistä kunnioitusta, rahalla saa helposti vihamiehiä ja katkeria ystäviä, talouden pyörät pyörimään, rahalla saa rumatkin, ostettua ruokaa ja joitakin etuoikeuksia, rahalla saa materiaalia, muttei onnellisuutta tai ystävyyttä.
Raha ei ole se, joka tekee sinusta hyvän tai pahan. Kuten valta, se on vain esille tuoja. Raha ei varsinaisesti korruptoi ketään – se vain paljastaa millainen ihminen on sisältä alun perinkin…. Rikas ajattelu johtaa rikkaaseen elämään riippumatta siitä minkä verran pankkitilillä on rahaa.
Paul McKenna
Raha on siis paljastaja. Mitä nämä vastaukset voisivat siis paljastaa? Poimitaan joitain esimerkkejä, joiden perään laitan kysymyksiä.
Rikkaat ihmiset ovat onnekkaita, ylimielisiä ja pelokkaita.
Onnekkuus viittaa joko sattumaan tai kohtaloon, joihin kumpaakaan ei voi vaikuttaa. Jos kyseessä olisi sattuma, niin miksi kukaan enää tavoittelisi parempaa toimeentuloa jos omalla panoksella ei olisi merkitystä? Jos taas kyseessä olisi kohtalo, niin silloin meidät kaikki olisi etukäteen määrätty jostain korkeammalta taholta olemaan joko köyhiä, keskituloisia, rikkaita tai super-rikkaita ja kaikkea näiden väliltä. Eikö meidän tulisi tällöin hyväksyä vain osamme ja kiinnittää huomio johonkin muuhun? Jos kyse on molemmista, niin ainakin osaan kokonaisuudesta voi vaikuttaa. Entä oletko koskaan tavannut ihmistä, joka ei ole rikas, mutta hän käyttäytyy ylimielisesti? Jos olet, niin tiedät, että rikkaus ja ylimielisyys ovat erillään toisistaan. Pelokkaita? Eivätkö muut kuin rikkaat tunne pelkoa?
Rahalla saa helposti vihamiehiä ja katkeria ystäviä.
Millainen on tässä yhteydessä mainittu ystävä? Mitä se kertoo jostakusta jos hän alkaa vihata läheisiään, jotka saavuttavat varallisuutta? Onko henkilö tuntenut aitoa rakkautta ystäviään kohtaan jos rakkauden ehtona on toiminut se, että ystävät eivät saa tienata tiettyä summaa ylittävää rahamäärää? Vaikka he olisivat opiskelleet ammattiinsa vuosia ja tehneet muita viisaita sijoituksia? Entä mitä vihaaminen kertoo vihaajan arvoista? Sanoisin, että tällöin kannattaisi hankkia uusia ystäviä.
Raha on maksuväline, erinomainen opettaja, motivaattori ja arvon mitta.
Jos ajattelet rahasta, että se on erinomainen opettaja ja motivaattori, niin millaisia tunteita ja/tai mielikuvia sisälläsi herää? Arvon mitta? Jos joku vaikuttaa liian kalliilta, niin kannattaa kysyä: verrattuna mihin? Jos käytetään esimerkkinä 150 euron maksavaa elämänmuutosvalmennusta, niin mihin tätä voisi verrata? 150 eurolla saa muun muassa elokuvalipun, kosmetologikäynnin ja lounaan tai illan ravintolassa ruokineen, juomineen ja taksimatkoineen. Mikä on vaikutuksiltaan ja pitkällä tähtäimellä näistä paras sijoitus? Toisaalta jos arvon mittarina toimii pelkkä raha, niin kuinka rikkaasta arvomaailmasta tällöin on kyse? Voisiko arvoja laajentaa koskemaan vaikkapa rakkautta ja terveyttä?
Omia uskomuksiaan kannattaa tutkia ja kysyä itseltään mistä tietää varmasti, että jokin on niin kuin uskoo sen olevan? Jos ei esimerkiksi tunne henkilökohtaisesti yhtään rikasta tai köyhää ihmistä tai rikkaudesta tai köyhyydestä ei ole henkilökohtaista kokemusta, niin käsitykset ovat vajaita tai kokonaan harhoihin perustuvia. Muutin viimeksi omia uskomuksiani tätä tekstiä kirjoittaessani. Ja saatan muuttaa vielä pari lisää myöhemmin.Siitä tiedosta miten tämä tehdään annoin vaihtovälineitä kahdelle muulle valmentajalle ja sijoitus oli sen arvoinen. Elämäni arvoinen sanoisin.
Raha itsessään on eloton, kuollut palanen materiaa, jonka toimii välineenä sen hankkimiselle mitä me tarvitsemme, arvostamme ja haluamme. Parkin huomauttaa, että tämä luo virtauksen, kehän, jossa annamme ja saamme koko ajan. Me panostamme aikaa, rahaa, henkistä ja fyysistä kapasiteettia oppiaksemme ja tehdäksemme jotain mikä on muille arvokasta. Muut antavat meille tästä vaihtovälineen, saavat toiveidensa mukaisen vastineen (parhaassa tapauksessa), jonka jälkeen me taas annamme vaihtovälineen jollekulle muulle, joka antaa meille sitä mitä tarvitsemme, arvostamme tai haluamme. Vaikka raha puuttuisi välistä, me vaihtaisimme keskenämme jotain muuta. Ja näin me onneksi teemmekin. Suurilta osin ilman rahaa.
Eräs tuttavani kertoi voittaneensa suuren summan ja jääneensä sen jälkeen pois työstään. Kun hän oli ollut jonkin aikaa kotona, hän oivalsi, että haluaakin takaisin töihin. Hänelle raha toimi sen paljastajana kuinka paljon hän piti ammattinsa harjoittamisesta.
Tekisinkö työtäni muuten ilmaiseksi? Kyllä jos maksettavana ei olisi asuminen, opintolaina, eläminen ruokailuineen ja muine tarpeineen. Vapaa-aika on myös tarpeellista. Vaikka työ on yksi tärkeimpiä alueita elämässäni ja koen sen ja valmennettavani kirjaimellisesti ihmeellisen mahtavina, se on myös hyvin vaativaa (kuten oli myös ammatin oppiminen). Tarvitsen lepoa, kunnosta ja muusta hyvinvoinnistani huolehtimista vastapainoksi. Kun voi hyvin, pystyy antamaan helpommin parastaan myös muille.
On myös muistettava, että jos ihmiset eivät saisi työstään palkkaa, he eivät maksaisi myöskään veroja (mitä suurempi palkka sitä suuremmat verot), joilla mahdollistetaan hyvinvointiyhteiskunnan ylläpito ja niistä huolehtiminen, jotka tarvitsevat joko tilapäisesti tai lopullisesti ulkopuolista tukea (olen tarvinnut tätä aikaisemmin itsekin). Eli jokainen tienaaja on samalla myös antaja. Näin pidetään tai pyritään pitämään yllä tasapainoa. Ainakin taloudellista. Entä henkistä? Voiko antamista ja saamista edes erottaa toisistaan?
Ei se ole rikas, jolla on paljon, vaan se, joka antaa paljon.
Erich Fromm
Lähteet:
John C.Parkin: Fuck It, sivut: 77-78
Paul McKenna: I Can Make You Rich, sivut: 32-33
Raha itsessään on kuitenkin vain luotu käsite vaihtamiselle. Se on viestintuoja sinun ja maailman välillä, jossa on tehty sopimus vaihtamisesta. Ja sinä tiedät mitä viestintuojasta sanotaan: älä ammu häntä.
John C.Parkin
Tämä teksti käsittelee rahaa sen alkuperäisessä merkityksessä, vaihdon välineenä yksilöiden kesken, irrallaan politiikasta tai kannanotoista maailmantalouden kiemuroihin. Jos poliittinen kantani kuitenkin kiinnostaa jotakuta, niin voin kertoa sen: kantani on vasemmistolais-oikeistolais-keskustalais-sosiaalidemokraattis-vihreä ja kuulun universaaliin TJKSMTHLJLM-puolueeseen, joka tarkoittaa: Tee ja kannata sitä mikä tuottaa hyviä lopputuloksia ja luovu muusta. Tällä tiellä olen ollut jo pitkään. Kysellen, oppien, välillä harhautuen ja lopulta perille löytäen, yhä uudestaan.
Minulla oli pitkään ristiriitainen suhtautuminen rahaan ja toimeentuloon. Liitin rahaan monia sellaisia tunteita, määreitä, uskomuksia ja asenteita, jotka eivät siihen kuuluneet. Toisaalta koin rahan epämääräisesti pahana asiana. Olin nähnyt moukkamaista pröystäilyä (oman määritelmäni mukaan) ja tiesin tuttavapiirissä parista itsemurhasta,jotka liitettiin korkeaan varallisuuteen (todellisuudessa ongelma oli jossain muualla). Toisaalta koin rahan välttämättömänä hyvänä.
Vuosien kuluessa suhtautumiseni rahaan muuttui tervehenkisemmäksi ja järkevämmäksi, mutta parin viikon sisään havahduin siihen, että oli koittanut aika pysähtyä uudestaan tämän aiheen äärelle.
”Masentuneilta viel massit pois haahhhaaaaa.”
Tämä oli eräs kommenteista, kun ystäväni jakoi ”seinällään” ilmoitukseni masentuneille tarkoitetusta valmennuksesta, jonka taustoista kirjoitin eräässä aikaisemmassa tekstissä. Se löytyy tästä.
Tarjosin 6 henkilölle mahdollisuutta tulla kolme päivää kestävään pilottivalmennukseen 150 eurolla. 70% valmennuksen sisällöstä oli jo todettu toivottuja tuloksia tuottavaksi muiden asiakkaiden kanssa. Tarjosin hinnan alennusta, koska halusin hioa loput osa-alueista huippuunsa käytännössä. Summaan sisältyi valmennuksen lisäksi 24% ALV (joka menee jokaisesta valmennuksesta mitä teen) ja kurssimateriaali. Kun tästä vähennetään vielä yli 60 km autolla tehdyt työmatkat, ruokailut, koulutustilan vuokra, verot ja pakolliset muut kulut, kuten vakuutukset ja eläkemaksut, niin oliko korvauspyyntö kohtuullinen? Palaan tähän myöhemmin.
Kommentti saattoi olla tarkoitettu harmittomaksi vitsiksi. Jotkut eivät kuitenkaan koe toimeentulosta puhumista harmittomana vitsinä. Keveyttä aiheen käsittelyyn kuitenkin kaivattaisiin, koska köyhyyden ja puutteen pelko herättää usein lisää puutetta. Jos ei rahallista, niin henkistä, koska se mihin me kiinnitämme huomiomme kasvaa. Taloudellista hätää kokeneena ja muita samassa tilanteessa olleita seuraamalla voin allekirjoittaa tämän.
Jotta aiheen käsittely ei jäisi vain omien kokemusteni varaan, pyysin Facebookissa ihmisiä jatkamaan tiettyjä rahaa koskevia lauseita. Seuraavassa otteita lauseista vastauksineen:
Raha on… loppu, väline, vaihtoväline, maksuväline, erinomainen opettaja, motivaattori, arvon mitta, substantiivi, välttämätöntä.
Rikkaat ihmiset ovat… onnekkaita, pelokkaita, sijoituksissaan kaukonäköisempiä, joskus ylimielisiä, onnekkaita tai fiksuja tai molempia, kiinnostuneita saamaan sitä lisää, usein yritteliäitä, vainottuja, taloudellisesti riippumattomia, varmastikin tehneet paljon duunia ja sellaisia valintoja, jotka ovat mahdollistaneet rikastumisen.
Rahalla saa… melkein kaikkea, valtaa, rahalla saa ja hevosella pääsee, vaikutusvaltaa, parempaa palvelua ja ainakin näennäistä kunnioitusta, rahalla saa helposti vihamiehiä ja katkeria ystäviä, talouden pyörät pyörimään, rahalla saa rumatkin, ostettua ruokaa ja joitakin etuoikeuksia, rahalla saa materiaalia, muttei onnellisuutta tai ystävyyttä.
Raha ei ole se, joka tekee sinusta hyvän tai pahan. Kuten valta, se on vain esille tuoja. Raha ei varsinaisesti korruptoi ketään – se vain paljastaa millainen ihminen on sisältä alun perinkin…. Rikas ajattelu johtaa rikkaaseen elämään riippumatta siitä minkä verran pankkitilillä on rahaa.
Paul McKenna
Raha on siis paljastaja. Mitä nämä vastaukset voisivat siis paljastaa? Poimitaan joitain esimerkkejä, joiden perään laitan kysymyksiä.
Rikkaat ihmiset ovat onnekkaita, ylimielisiä ja pelokkaita.
Onnekkuus viittaa joko sattumaan tai kohtaloon, joihin kumpaakaan ei voi vaikuttaa. Jos kyseessä olisi sattuma, niin miksi kukaan enää tavoittelisi parempaa toimeentuloa jos omalla panoksella ei olisi merkitystä? Jos taas kyseessä olisi kohtalo, niin silloin meidät kaikki olisi etukäteen määrätty jostain korkeammalta taholta olemaan joko köyhiä, keskituloisia, rikkaita tai super-rikkaita ja kaikkea näiden väliltä. Eikö meidän tulisi tällöin hyväksyä vain osamme ja kiinnittää huomio johonkin muuhun? Jos kyse on molemmista, niin ainakin osaan kokonaisuudesta voi vaikuttaa. Entä oletko koskaan tavannut ihmistä, joka ei ole rikas, mutta hän käyttäytyy ylimielisesti? Jos olet, niin tiedät, että rikkaus ja ylimielisyys ovat erillään toisistaan. Pelokkaita? Eivätkö muut kuin rikkaat tunne pelkoa?
Rahalla saa helposti vihamiehiä ja katkeria ystäviä.
Millainen on tässä yhteydessä mainittu ystävä? Mitä se kertoo jostakusta jos hän alkaa vihata läheisiään, jotka saavuttavat varallisuutta? Onko henkilö tuntenut aitoa rakkautta ystäviään kohtaan jos rakkauden ehtona on toiminut se, että ystävät eivät saa tienata tiettyä summaa ylittävää rahamäärää? Vaikka he olisivat opiskelleet ammattiinsa vuosia ja tehneet muita viisaita sijoituksia? Entä mitä vihaaminen kertoo vihaajan arvoista? Sanoisin, että tällöin kannattaisi hankkia uusia ystäviä.
Raha on maksuväline, erinomainen opettaja, motivaattori ja arvon mitta.
Jos ajattelet rahasta, että se on erinomainen opettaja ja motivaattori, niin millaisia tunteita ja/tai mielikuvia sisälläsi herää? Arvon mitta? Jos joku vaikuttaa liian kalliilta, niin kannattaa kysyä: verrattuna mihin? Jos käytetään esimerkkinä 150 euron maksavaa elämänmuutosvalmennusta, niin mihin tätä voisi verrata? 150 eurolla saa muun muassa elokuvalipun, kosmetologikäynnin ja lounaan tai illan ravintolassa ruokineen, juomineen ja taksimatkoineen. Mikä on vaikutuksiltaan ja pitkällä tähtäimellä näistä paras sijoitus? Toisaalta jos arvon mittarina toimii pelkkä raha, niin kuinka rikkaasta arvomaailmasta tällöin on kyse? Voisiko arvoja laajentaa koskemaan vaikkapa rakkautta ja terveyttä?
Omia uskomuksiaan kannattaa tutkia ja kysyä itseltään mistä tietää varmasti, että jokin on niin kuin uskoo sen olevan? Jos ei esimerkiksi tunne henkilökohtaisesti yhtään rikasta tai köyhää ihmistä tai rikkaudesta tai köyhyydestä ei ole henkilökohtaista kokemusta, niin käsitykset ovat vajaita tai kokonaan harhoihin perustuvia. Muutin viimeksi omia uskomuksiani tätä tekstiä kirjoittaessani. Ja saatan muuttaa vielä pari lisää myöhemmin.Siitä tiedosta miten tämä tehdään annoin vaihtovälineitä kahdelle muulle valmentajalle ja sijoitus oli sen arvoinen. Elämäni arvoinen sanoisin.
Raha itsessään on eloton, kuollut palanen materiaa, jonka toimii välineenä sen hankkimiselle mitä me tarvitsemme, arvostamme ja haluamme. Parkin huomauttaa, että tämä luo virtauksen, kehän, jossa annamme ja saamme koko ajan. Me panostamme aikaa, rahaa, henkistä ja fyysistä kapasiteettia oppiaksemme ja tehdäksemme jotain mikä on muille arvokasta. Muut antavat meille tästä vaihtovälineen, saavat toiveidensa mukaisen vastineen (parhaassa tapauksessa), jonka jälkeen me taas annamme vaihtovälineen jollekulle muulle, joka antaa meille sitä mitä tarvitsemme, arvostamme tai haluamme. Vaikka raha puuttuisi välistä, me vaihtaisimme keskenämme jotain muuta. Ja näin me onneksi teemmekin. Suurilta osin ilman rahaa.
Eräs tuttavani kertoi voittaneensa suuren summan ja jääneensä sen jälkeen pois työstään. Kun hän oli ollut jonkin aikaa kotona, hän oivalsi, että haluaakin takaisin töihin. Hänelle raha toimi sen paljastajana kuinka paljon hän piti ammattinsa harjoittamisesta.
Tekisinkö työtäni muuten ilmaiseksi? Kyllä jos maksettavana ei olisi asuminen, opintolaina, eläminen ruokailuineen ja muine tarpeineen. Vapaa-aika on myös tarpeellista. Vaikka työ on yksi tärkeimpiä alueita elämässäni ja koen sen ja valmennettavani kirjaimellisesti ihmeellisen mahtavina, se on myös hyvin vaativaa (kuten oli myös ammatin oppiminen). Tarvitsen lepoa, kunnosta ja muusta hyvinvoinnistani huolehtimista vastapainoksi. Kun voi hyvin, pystyy antamaan helpommin parastaan myös muille.
On myös muistettava, että jos ihmiset eivät saisi työstään palkkaa, he eivät maksaisi myöskään veroja (mitä suurempi palkka sitä suuremmat verot), joilla mahdollistetaan hyvinvointiyhteiskunnan ylläpito ja niistä huolehtiminen, jotka tarvitsevat joko tilapäisesti tai lopullisesti ulkopuolista tukea (olen tarvinnut tätä aikaisemmin itsekin). Eli jokainen tienaaja on samalla myös antaja. Näin pidetään tai pyritään pitämään yllä tasapainoa. Ainakin taloudellista. Entä henkistä? Voiko antamista ja saamista edes erottaa toisistaan?
Ei se ole rikas, jolla on paljon, vaan se, joka antaa paljon.
Erich Fromm
Lähteet:
John C.Parkin: Fuck It, sivut: 77-78
Paul McKenna: I Can Make You Rich, sivut: 32-33
keskiviikko 13. helmikuuta 2013
Vastaan vai puolesta?
Jotkut teksteistäni lähtevät liikkeelle siitä, että olen oppinut ison läksyn kantapään kautta ja haluan jakaa tämän, jotta joku toinen voisi oppia kokemuksestani tekemättä samaa mokaa. Seuraavassa on kyse juuri tästä.
Olen tehnyt useita typeräksi luokiteltavia asioita elämäni aikana (oman määritelmäni mukaan). Typeryyksien kärkeen on sijoittunut se, että olen ollut kiihkeästi jonkun asian puolesta ja toista vastaan. Kuvitellen, että tämä asenne ja toimintapa johtaisi johonkin rakentavaan lopputulokseen.
Seuraavassa käyn tiivistetysti läpi oman aikaisemman ajatteluni ja toimintani kulkua NLP:tä koskevan esimerkin avulla, koska tästä minulta kysytään paljon kysymyksiä. Miksi ajattelin ja toimin niin kuin toimin? Ja miten kyseenalaistin ajatteluni ja toimintani, ymmärsin miksi kiersin hyödytöntä kehää kuin sirkuksessa minipyörällä ympyrää ajava apina, otin opiksi ja hurautin sirkuksen ulkopuolelle?
Kun menin ensimmäiseen NLP-koulutukseeni olin elänyt erilaisten pelkojen, jännitysten, ahdistuskohtausten, traumojen ja muiden ongelmieni kanssa pitkään. Osan kohdalla lähes koko elämäni. Takana oli muun muassa psykoterapiaa, ryhmäterapiaa ja erilaisia kursseja vuosikaupalla. Näiden lisäksi luin 90-luvulta lähtien omatoimisesti valtavan määrän psykologiaa ja elämäntaito-oppaita. Saamatta vastausta yhteen kysymykseen, jota olin kysynyt nuoruudestani lähtien: miten? Miten ongelmista vapaudutaan?
Jos laitat silmäsi kiinni ja kuvittelet miltä minusta tuntui kun vuosikymmeniä kestänyt paha olo ja epätietoisuus alkoi hälvetä, niin saat ehkä kosketuksen siihen mitä silloin koin. Epäröintiä miten tämä saattoi olla mahdollista, turhautumista miksi kukaan ei ollut kertonut minulle aikaisemmin näitä faktoja aivojen ja mielen toiminnasta, kärsimättömyyttä oppia lisää, polttavaa halua viedä tietoa eteenpäin muille, joka johti lopulta toimintaan uuden ammatin hankkimiseksi.
Käytyäni Suomessa NLP:n toisen kehittäjän hyväksymän perus- ja jatkokoulutuksen sekä valmentaja-kurssin (jotkut NLP-sovellutukset poikkeavat paljon alkuperäisestä) matkustin suoraan lähteelle eli matemaatikko, tohtori Richard Bandlerin oppiin. Näitä koulutuksia kävin Englannissa, Amsterdamissa ja Amerikassa. Tiedot ja kokemus laajentuivat vauhdilla – Bandlerin kouluttajaryhmään on jo pitkään kuulunut esimerkiksi neurologeja, muihin osa-alueisiin erikoistuneita lääkäreitä ja psykologeja.
Melkein alusta lähtien ryhdyin myös omatoimiseen opiskeluun ja lähdin kehittämään osaamistani NLP:n ulkopuolelle (tämä on myös suositus). Ymmärsin, että tällä alalla ei tulla koskaan valmiiksi. Esimerkiksi tiede ja sitä myöten käytäntö kehittyvät koko ajan. Jos vastaavia koulutuksia olisi käynyt vaikka 90-luvulla, niin tiedot ja taidot olisivat osittain jo vanhentuneita. Ohjenuorana toimii seuraava: jos jokin teoria tai näkemys ei tuota toivottuja tuloksia, siitä luovutaan ja jos löytyy jokin keino, joka toimii vanhaa paremmin, niin se otetaan käyttöön. Näin asiakastapaamiset muuttuvat asiakkaan mukaan – useita yksilöitä voi harvoin valmentaa täysin samalla kaavalla (tämän vuoksi NLP:n tieteellinen tutkimus on haastavaa, koska se vaatisi saman toistamista uudelleen ja uudelleen joukolle erilaisia ihmisiä).
Vanhasta luopuminen ja uuden vastaanottaminen on siis jatkuvaa ja täysin luonnollista. Viimeisimmässä koulutuksessani oppi-isäni, nuoruuden kapinavuosista vanhentuneena ja viisastuneena, muistutti: tätä työtä ei tehdä oman egon takia.
Oppi numero 1: Lakkaa olettamasta, että muut haluaisivat ajatella ja toimia niin kuin sinä, vaikka jokin vaikuttaisi itsellesi kuinka järkevältä.
Silloin kun ihminen kokee suuren henkisen ja hermostollisen helpotuksen (kun esimerkiksi jokin pitkään jatkunut pelko katoaa), se voi olla verrattavissa eräänlaiseen uskonnolliseen heräämiseen. Tunne voi olla niin suuri ja järisyttävä, että ajattelu voi hetkellisesti kapeutua. TÄMÄ EI OLE SE HETKI, JOLLOIN ALKAA JULISTAA KOKEMUSTAAN MUILLE. Tämä sen sijaan on se hetki, jolloin antaa itselleen aikaa rauhoittua, nauttia uudesta vapaudesta ja oivalluksista ja ymmärtää, että muut eivät ole kokeneet samaa. Eivätkä ehkä koskaan tule kokemaan.
Oppi numero 2: Anna tunnekuohun tasoittua kunnolla ennen kuin avaat suusi harkitsematta missä ja kenen seurassa tämän teet.
Helpotuksen ohella vuosia kestänyt, tuolla hetkellä turhalta tuntunut, kärsimys suututti itseni ja monien tuttavien ja ystävien puolesta, jotka olivat tehneet ratkaisujen puutteessa itsemurhan. Sillä hetkellä oli vaikea ajatella, että minua yrittivät auttaa vilpittömät henkilöt, jotka toimivat niistä taidoista ja käsityksistä käsin, jotka heille oli koulutuksensa kautta opetettu. He tarkoittivat hyvää ja he eivät olleet vastuussa minun tai kenenkään muun asiakkaansa elämästä, vaan me olimme ja olemme edelleen vastuussa itsestämme. Nyt tämä on ilmiselvää.
Ja oma kokemukseni ei tarkoittanut etteikö joku muu olisi saanut keskusteluterapiasta apua. Etenkään kun kävin terapioissa 90-luvun puolella. Ala on muuttunut ja kehittynyt paljon niistä ajoista. Tänä päivänä kentällä on lukuisia, yhä enemmän hienoa tulosta tekeviä ammattiauttajia.
Pyydän nyt tässä anteeksi kaikilta niiltä, joille pidin aiheesta palopuheita tai joiden kanssa sorruin turhaan väittelyyn.
Oppi numero 3: Mene toisten asemaan ja muodosta vasta sitten mielipiteesi. Ole puolesta, äläkä vastaan.
Sitten muutama sana uskomuksien voimasta, jolla plasebon vaikutuskin saadaan aikaan.
Uskomukset ovat jokaisen yksilön omia käsityksiä itsestä, muista, ympäröivästä maailmasta ja jopa maailmankaikkeuden toiminnasta. Uskomukset voidaan jakaa (ei välttämättä) rajoittaviin/ongelmia aiheuttaviin ja eteenpäin vieviin/rakentaviin.
Uskomukset voivat syntyä esimerkiksi toistuvista kokemuksista tai yhdestä tarpeeksi voimakkaasta kokemuksesta, ympäröivästä kulttuurista, arvoista tai kasvatuksesta. Uskomukset sijaitsevat ajattelumme syvärakenteissa ja niitä harvemmin muutetaan järkeilemällä. Sitkeimmät ja laaja-alaisimmat uskomusjärjestelmät ovat poliittisia, uskonnollisia tai näihin verrattavia kokonaisuuksia - hyvä, paha, oikeisto, vasemmisto, tiede, humpuukki ja niin edelleen.
Vaikka uskomukset tuntuvat todelta, ne eivät ole totta, koska meidän aivomme luovat todellisuudesta epätäydellisen ja enemmän tai vähemmän vääristyneen kuvan. Tämä kuva on jokaisen maapallolla elävän ihmisen päässä erilainen kuin toisen. Mikä näistä kuvista on siis ”oikea”? Mitä jos koko kysymys on hyödytön?
Törmäsin omaan rajoittavaan ja hyvin piiloutuneeseen uskomukseeni äskettäin Master Trainer Mark Hayleyn koulutuksessa. Otin itse uskomukseni esiin ja kun hän kysyi minulta muutaman asiallisen kysymyksen näkemyksestäni, niin tunsin kehoni jännittyvän. Kasvoni punastuivat ja hengitykseni kävi pinnalliseksi. Minussa nousi halu alkaa jankata uskomukseni paikkansapitävyyttä hänelle, vaikka tiesin järjellä, että se ei ole totta. Kun hän kohteliaasti kysyi haluanko minä, että hän auttaa minua, niin sanoin kyllä. Olin valmis luopumaan siitä, vaikka kyseessä oli suuri, koko maailmankatsomukseeni liittyvä näkemys. Miksi? Koska tämä katsomus oli tuottanut minulle kerta toisensa jälkeen ongelmia ja vähentänyt hyvinvointiani. Mäkeen vaan. Haluan kuitenkin päästä lopulta siihen lopputulokseen jäljelle jää pelkkä puhdas kokemus elämästä ilman uskomuksia.
Tällainen asenne ei olisi onnistunut minulta vaikkapa kolme vuotta sitten. Se on vaatinut sitkeää harjoittelua, tietoa ja kokemusta. Siksi en odota muilta, jotka eivät ole vastaavaan tottuneet, samaa. Varsinkin kun tämä on kaikkien kohdalla tarpeetonta.
Turvallisuushakuisuudella on sitä paitsi aivojen toimintaan liittyvä, hyvin inhimillinen perusta: aivot pyrkivät pysymään stabiilissa tilassa, säästämään energiaa. Kun me opimme jotain uutta, tämä vie aivoilta hetkellisesti perustasoa enemmän kapasiteettia. Mahdollinen pieni epämukavuuden tai outouden tunne saatetaan tulkita peloksi tai jotenkin ”vääräksi”, vaikka kyse on vain hermostollisesta signaalista, joka menee ohi. Mukana täytyy olla tietoinen halu oppia uutta ja olla avarakatseinen. Tätä lopputulosta ei saada aikaiseksi (ainakaan fiksusti) pakottamalla tai jankkaamalla, vaan kunnioittamalla toisen vapaata tahtoa. Keskustellen, uusia näkökulmia tarjoten, ei väitellen.
Oppi numero 5: Korvaa väitteet hyvillä kysymyksillä ja lopeta keskustelu jos se alkaa siirtyä tunnepitoisen (ja näin turhan) jankkaamisen puolelle. Lisäksi mieti onko tunteesi takana jokin pelko, jota yrität hallita hallitsemalla toista?
Ja kuten eräässä aikaisemmassa tekstissäni totesin: aivot alkavat erittää palkkiohormoni dopamiinia jos olemme tai kuvittelemme olevamme oikeassa. Jos satut tuntemaan jonkun besserwisserin, niin näet dopamiinin voiman - hänen kasvonsa kirjaimellisesti loistavat mielihyvästä kun hän kertoo ”oikeita” näkemyksiään. Hän kylpee tällöin kemikaalisessa nautinnossa ja tuskin kuuntelee muita näkökulmia. Järkevä keskustelu etenisi yhtä helposti heroiinipöllyssä tai umpijurrissa olevan ihmisen kanssa, kun olet itse selvin päin. Jokainen meistä kokee tätä jossain määrin, koska me emme pääse aivojemme toiminnasta eroon.
Oppi numero 6: Muista fysiologiset faktat toisten kanssa kommunikoidessa ja oivalla yhä uudestaan kuinka tylsä paikka maailmasta tulisi jos olisimme toistemme kopioita.
Näillä läksyillä edelleen epätäydellisenä, mutta viisaampana eteenpäin.
Sillä elämä on salaisuus, mikä tarkoittaa, että ajatteleva mielenne ei saa siihen järkeä. Siihen tarvitaan heräämistä ja silloin oivallatte äkisti, että todellisuus ei ole ongelmallinen, vaan te itse olette ongelma.
Anthony De Mello
Lähteet:
Rita Carter: Aivot.
Richard Bandler&Garner Thomson: The Secrects of Being Happy.
Anthony De Mello: Havahtuminen.
Valmentaja Mark Hayleyn koulutus: 3 Days of Magic with Mark Hayley.
Olen tehnyt useita typeräksi luokiteltavia asioita elämäni aikana (oman määritelmäni mukaan). Typeryyksien kärkeen on sijoittunut se, että olen ollut kiihkeästi jonkun asian puolesta ja toista vastaan. Kuvitellen, että tämä asenne ja toimintapa johtaisi johonkin rakentavaan lopputulokseen.
Seuraavassa käyn tiivistetysti läpi oman aikaisemman ajatteluni ja toimintani kulkua NLP:tä koskevan esimerkin avulla, koska tästä minulta kysytään paljon kysymyksiä. Miksi ajattelin ja toimin niin kuin toimin? Ja miten kyseenalaistin ajatteluni ja toimintani, ymmärsin miksi kiersin hyödytöntä kehää kuin sirkuksessa minipyörällä ympyrää ajava apina, otin opiksi ja hurautin sirkuksen ulkopuolelle?
Kun menin ensimmäiseen NLP-koulutukseeni olin elänyt erilaisten pelkojen, jännitysten, ahdistuskohtausten, traumojen ja muiden ongelmieni kanssa pitkään. Osan kohdalla lähes koko elämäni. Takana oli muun muassa psykoterapiaa, ryhmäterapiaa ja erilaisia kursseja vuosikaupalla. Näiden lisäksi luin 90-luvulta lähtien omatoimisesti valtavan määrän psykologiaa ja elämäntaito-oppaita. Saamatta vastausta yhteen kysymykseen, jota olin kysynyt nuoruudestani lähtien: miten? Miten ongelmista vapaudutaan?
Jos laitat silmäsi kiinni ja kuvittelet miltä minusta tuntui kun vuosikymmeniä kestänyt paha olo ja epätietoisuus alkoi hälvetä, niin saat ehkä kosketuksen siihen mitä silloin koin. Epäröintiä miten tämä saattoi olla mahdollista, turhautumista miksi kukaan ei ollut kertonut minulle aikaisemmin näitä faktoja aivojen ja mielen toiminnasta, kärsimättömyyttä oppia lisää, polttavaa halua viedä tietoa eteenpäin muille, joka johti lopulta toimintaan uuden ammatin hankkimiseksi.
Käytyäni Suomessa NLP:n toisen kehittäjän hyväksymän perus- ja jatkokoulutuksen sekä valmentaja-kurssin (jotkut NLP-sovellutukset poikkeavat paljon alkuperäisestä) matkustin suoraan lähteelle eli matemaatikko, tohtori Richard Bandlerin oppiin. Näitä koulutuksia kävin Englannissa, Amsterdamissa ja Amerikassa. Tiedot ja kokemus laajentuivat vauhdilla – Bandlerin kouluttajaryhmään on jo pitkään kuulunut esimerkiksi neurologeja, muihin osa-alueisiin erikoistuneita lääkäreitä ja psykologeja.
Melkein alusta lähtien ryhdyin myös omatoimiseen opiskeluun ja lähdin kehittämään osaamistani NLP:n ulkopuolelle (tämä on myös suositus). Ymmärsin, että tällä alalla ei tulla koskaan valmiiksi. Esimerkiksi tiede ja sitä myöten käytäntö kehittyvät koko ajan. Jos vastaavia koulutuksia olisi käynyt vaikka 90-luvulla, niin tiedot ja taidot olisivat osittain jo vanhentuneita. Ohjenuorana toimii seuraava: jos jokin teoria tai näkemys ei tuota toivottuja tuloksia, siitä luovutaan ja jos löytyy jokin keino, joka toimii vanhaa paremmin, niin se otetaan käyttöön. Näin asiakastapaamiset muuttuvat asiakkaan mukaan – useita yksilöitä voi harvoin valmentaa täysin samalla kaavalla (tämän vuoksi NLP:n tieteellinen tutkimus on haastavaa, koska se vaatisi saman toistamista uudelleen ja uudelleen joukolle erilaisia ihmisiä).
Vanhasta luopuminen ja uuden vastaanottaminen on siis jatkuvaa ja täysin luonnollista. Viimeisimmässä koulutuksessani oppi-isäni, nuoruuden kapinavuosista vanhentuneena ja viisastuneena, muistutti: tätä työtä ei tehdä oman egon takia.
Oppi numero 1: Lakkaa olettamasta, että muut haluaisivat ajatella ja toimia niin kuin sinä, vaikka jokin vaikuttaisi itsellesi kuinka järkevältä.
Silloin kun ihminen kokee suuren henkisen ja hermostollisen helpotuksen (kun esimerkiksi jokin pitkään jatkunut pelko katoaa), se voi olla verrattavissa eräänlaiseen uskonnolliseen heräämiseen. Tunne voi olla niin suuri ja järisyttävä, että ajattelu voi hetkellisesti kapeutua. TÄMÄ EI OLE SE HETKI, JOLLOIN ALKAA JULISTAA KOKEMUSTAAN MUILLE. Tämä sen sijaan on se hetki, jolloin antaa itselleen aikaa rauhoittua, nauttia uudesta vapaudesta ja oivalluksista ja ymmärtää, että muut eivät ole kokeneet samaa. Eivätkä ehkä koskaan tule kokemaan.
Oppi numero 2: Anna tunnekuohun tasoittua kunnolla ennen kuin avaat suusi harkitsematta missä ja kenen seurassa tämän teet.
Helpotuksen ohella vuosia kestänyt, tuolla hetkellä turhalta tuntunut, kärsimys suututti itseni ja monien tuttavien ja ystävien puolesta, jotka olivat tehneet ratkaisujen puutteessa itsemurhan. Sillä hetkellä oli vaikea ajatella, että minua yrittivät auttaa vilpittömät henkilöt, jotka toimivat niistä taidoista ja käsityksistä käsin, jotka heille oli koulutuksensa kautta opetettu. He tarkoittivat hyvää ja he eivät olleet vastuussa minun tai kenenkään muun asiakkaansa elämästä, vaan me olimme ja olemme edelleen vastuussa itsestämme. Nyt tämä on ilmiselvää.
Ja oma kokemukseni ei tarkoittanut etteikö joku muu olisi saanut keskusteluterapiasta apua. Etenkään kun kävin terapioissa 90-luvun puolella. Ala on muuttunut ja kehittynyt paljon niistä ajoista. Tänä päivänä kentällä on lukuisia, yhä enemmän hienoa tulosta tekeviä ammattiauttajia.
Pyydän nyt tässä anteeksi kaikilta niiltä, joille pidin aiheesta palopuheita tai joiden kanssa sorruin turhaan väittelyyn.
Oppi numero 3: Mene toisten asemaan ja muodosta vasta sitten mielipiteesi. Ole puolesta, äläkä vastaan.
Sitten muutama sana uskomuksien voimasta, jolla plasebon vaikutuskin saadaan aikaan.
Uskomukset ovat jokaisen yksilön omia käsityksiä itsestä, muista, ympäröivästä maailmasta ja jopa maailmankaikkeuden toiminnasta. Uskomukset voidaan jakaa (ei välttämättä) rajoittaviin/ongelmia aiheuttaviin ja eteenpäin vieviin/rakentaviin.
Uskomukset voivat syntyä esimerkiksi toistuvista kokemuksista tai yhdestä tarpeeksi voimakkaasta kokemuksesta, ympäröivästä kulttuurista, arvoista tai kasvatuksesta. Uskomukset sijaitsevat ajattelumme syvärakenteissa ja niitä harvemmin muutetaan järkeilemällä. Sitkeimmät ja laaja-alaisimmat uskomusjärjestelmät ovat poliittisia, uskonnollisia tai näihin verrattavia kokonaisuuksia - hyvä, paha, oikeisto, vasemmisto, tiede, humpuukki ja niin edelleen.
Vaikka uskomukset tuntuvat todelta, ne eivät ole totta, koska meidän aivomme luovat todellisuudesta epätäydellisen ja enemmän tai vähemmän vääristyneen kuvan. Tämä kuva on jokaisen maapallolla elävän ihmisen päässä erilainen kuin toisen. Mikä näistä kuvista on siis ”oikea”? Mitä jos koko kysymys on hyödytön?
Törmäsin omaan rajoittavaan ja hyvin piiloutuneeseen uskomukseeni äskettäin Master Trainer Mark Hayleyn koulutuksessa. Otin itse uskomukseni esiin ja kun hän kysyi minulta muutaman asiallisen kysymyksen näkemyksestäni, niin tunsin kehoni jännittyvän. Kasvoni punastuivat ja hengitykseni kävi pinnalliseksi. Minussa nousi halu alkaa jankata uskomukseni paikkansapitävyyttä hänelle, vaikka tiesin järjellä, että se ei ole totta. Kun hän kohteliaasti kysyi haluanko minä, että hän auttaa minua, niin sanoin kyllä. Olin valmis luopumaan siitä, vaikka kyseessä oli suuri, koko maailmankatsomukseeni liittyvä näkemys. Miksi? Koska tämä katsomus oli tuottanut minulle kerta toisensa jälkeen ongelmia ja vähentänyt hyvinvointiani. Mäkeen vaan. Haluan kuitenkin päästä lopulta siihen lopputulokseen jäljelle jää pelkkä puhdas kokemus elämästä ilman uskomuksia.
Tällainen asenne ei olisi onnistunut minulta vaikkapa kolme vuotta sitten. Se on vaatinut sitkeää harjoittelua, tietoa ja kokemusta. Siksi en odota muilta, jotka eivät ole vastaavaan tottuneet, samaa. Varsinkin kun tämä on kaikkien kohdalla tarpeetonta.
Turvallisuushakuisuudella on sitä paitsi aivojen toimintaan liittyvä, hyvin inhimillinen perusta: aivot pyrkivät pysymään stabiilissa tilassa, säästämään energiaa. Kun me opimme jotain uutta, tämä vie aivoilta hetkellisesti perustasoa enemmän kapasiteettia. Mahdollinen pieni epämukavuuden tai outouden tunne saatetaan tulkita peloksi tai jotenkin ”vääräksi”, vaikka kyse on vain hermostollisesta signaalista, joka menee ohi. Mukana täytyy olla tietoinen halu oppia uutta ja olla avarakatseinen. Tätä lopputulosta ei saada aikaiseksi (ainakaan fiksusti) pakottamalla tai jankkaamalla, vaan kunnioittamalla toisen vapaata tahtoa. Keskustellen, uusia näkökulmia tarjoten, ei väitellen.
Oppi numero 5: Korvaa väitteet hyvillä kysymyksillä ja lopeta keskustelu jos se alkaa siirtyä tunnepitoisen (ja näin turhan) jankkaamisen puolelle. Lisäksi mieti onko tunteesi takana jokin pelko, jota yrität hallita hallitsemalla toista?
Ja kuten eräässä aikaisemmassa tekstissäni totesin: aivot alkavat erittää palkkiohormoni dopamiinia jos olemme tai kuvittelemme olevamme oikeassa. Jos satut tuntemaan jonkun besserwisserin, niin näet dopamiinin voiman - hänen kasvonsa kirjaimellisesti loistavat mielihyvästä kun hän kertoo ”oikeita” näkemyksiään. Hän kylpee tällöin kemikaalisessa nautinnossa ja tuskin kuuntelee muita näkökulmia. Järkevä keskustelu etenisi yhtä helposti heroiinipöllyssä tai umpijurrissa olevan ihmisen kanssa, kun olet itse selvin päin. Jokainen meistä kokee tätä jossain määrin, koska me emme pääse aivojemme toiminnasta eroon.
Oppi numero 6: Muista fysiologiset faktat toisten kanssa kommunikoidessa ja oivalla yhä uudestaan kuinka tylsä paikka maailmasta tulisi jos olisimme toistemme kopioita.
Näillä läksyillä edelleen epätäydellisenä, mutta viisaampana eteenpäin.
Sillä elämä on salaisuus, mikä tarkoittaa, että ajatteleva mielenne ei saa siihen järkeä. Siihen tarvitaan heräämistä ja silloin oivallatte äkisti, että todellisuus ei ole ongelmallinen, vaan te itse olette ongelma.
Anthony De Mello
Lähteet:
Rita Carter: Aivot.
Richard Bandler&Garner Thomson: The Secrects of Being Happy.
Anthony De Mello: Havahtuminen.
Valmentaja Mark Hayleyn koulutus: 3 Days of Magic with Mark Hayley.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)